Yöjunissa Budapestista Varsovaan

Syksyllä 1989 matkustin yksin junilla Puolaan, Tšekkoslovakiaan ja Unkariin. Tämä on käsin kirjoitetusta päiväkirjastani. Ihmisistä käytän nimikirjaimia, ja tekstiä on hieman siistitty.

Junassa kohti Budapestia, keskiyöllä 27.9.1989

Enpä oikein tajua, miksi pihistin neljä markkaa ostamalla lipun toiseen luokkaan. Ehkä matkustaminen näin on haastavampaa (jälkeenpäin), ja näkeehän näin enemmän kaikenlaista: erilaisia ihmisiä, sitä miten he yrittävät nukkua jne. Olen jälleen käytävällä, joka tällä kertaa ei ole aivan täynnä.

Nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, sillä junassa juoksentelee yhtenään poliiseja, miliisejä, sotilaita ja konduktöörejä. Aina välillä liikuskelee jokunen matkustajakin. Hidas ja halvin juna. Äsken veturia kohden meni yli tusina univormu-ukkelia, ja kaikki olivat melkoisen totista sakkia.

Mikä saa ihmisen antautumaan poliisiksi tällaisessa maassa? Järjestelmältä ei ole loppunut usko: vielä on poliiseja partioimassa kaduilla, vielä on miliisejä ja sotilaita pieksemässä ihmisiä, naisia ja lapsia mielenosoituksissa. Yhä vielä pelko on täällä, Romaniassa ja DDR:ssä suurempi kuin epätoivo. Mutta joskus ajat muuttuvat ja nämä järjestelmät menevät nurin. DDR kaatuu nuorten maastamuuttoon, Romania ihmisten vihaan omaa maataan kohtaan, välinpitämättömyyteen ja siihen, ettei ole enää mitään menetettävää. Missä vaiheessa ”suurten massojen” elämä paranee heidän omasta mielestään?

Muutama hyödyllinen sana unkariksi: rizs = riisi, burgonya = peruna, gomba = sieni, sajt = juusto.

Junassa kohti Varsovaa 2.10.1989 kello 10.10

Yö oli mukava, ja syvä uni valtasi minut yhdeksäksi tunniksi. Ostin lipun makuuvaunuun, koska se oli ainoa vaihtoehto päästä Puolaan. Hinta oli 15 Saksan markkaa, mikä ei sinänsä ole paljon, mutta harmittaa maksaa länsivaluutalla. Makuuvaunussa matkustaminen on kyllä ylivertaisen mukavaa, vaikka hyttikumppanit polttavat tupakkaa, ovat kovaäänisiä eivätkä muutenkaan ole mitään maailman filosofeja. Ravintolassa täytyisi jonottaa, joten ostin vaunun emännältä pullon mustikkamehua.

Junan pitäisi aikataulun mukaan olla Varsovassa 15.45, mutta luulen, että se on taas ne tavanomaiset sata minuuttia myöhässä. Haluaisin jo kotiin Suomeen. Oli aivan mahdoton koti-ikävä, hirveä halu päästä takaisin rakkaiden ystävien ja äänilevyjen luo. Että osaakin olla ikävä!

Katowice kello 17 ja rapiat päälle

Aseman lähiympäristöt masentavat yhtä pahasti kuin missä tahansa muualla. Suuri voimala ainakin satametrisine savupiippuineen on aivan kaupungin keskustassa. Ilmassa on tuo Puolalle ja Tšekkoslovakialle niin tyypillinen haju.

Kello 20.20 Varsovan keskusaseman ravintolassa

Juna tärisi niin pahasti, ettei kirjoittamisesta tullut mitään. Saavuin kuitenkin onnellisesti Varsovaan ja päätin vakaasti vaihtaa itselleni lentolipun Suomeen. Ajoin taksilla lentoasemalle, koska siellä on Aeroflotin toimisto, mutta sepä oli, yllätys yllätys, KIINNI. Kone lähtisi huomenna viideltä illalla, ja onneksi olin tarpeeksi ”fiksu” ja kysyin hintaa: 222 dollaria eli 421 Saksan markkaa. Minulla ei ole riittävästi rahaa.

Ilman lippua säästän toki kovasti rahaa, mutta en oikein tiedä, mitä hittoa teen Puolassa torstai-iltaan asti. Olen liian väsynyt matkustamiseen, ja Puolassa tarvitsisin pelimannihenkeä ja halua seikkailuun. Minulla ei nyt ole kumpaakaan. On vain kiire, ikävä ja halu palata turvalliseen Suomeen, jossa suuri osa tapahtumista on jokapäiväistä. Tähän väsymykseen ei auta uni vaan koti ja uni yhdessä.

Yritin tilata vain karpaloita, mutta eteeni ilmaantui kuitenkin jauhelihapihvi. Ajattelin palauttaa sen, mutta haju etoo liikaa ja maistaminen jäi.

Päätin lähteä Gdańskiin yöjunalla kello 1.52. Sain myös melkoisen loistavan idean: jos löydän Gdańskista mukavan, kohtuuhintaisen hotellin, jään sinne koko ajaksi. Laiva lähtee torstaina kello 22, ja perillä Suomessa ollaan pari päivää myöhemmin.

Pelottaa hieman Suomeen palaaminen, sillä opiskelu on todellakin alkanut, ja minä olen kuukauden myöhässä. Voi olla, etteivät kurssit onnistu ja tulee taas välivuosi. Kuitenkin nyt on melkoinen motivaatio ja hillitön himo tehdä tarkoituksellista työtä.

Tuntuu siltä, että Varsova ei ole minua varten. Täällä sataa aina, ja jotenkin paikka on luotaantyöntävä. Ehkä se on vain tämä sumea ilmapiiri, ja jonkin vanhan kirjan mukaan täällä olisi paljonkin nähtävää. En tiedä enkä halua ottaa selvää. Poistun siis Itämeren rannalle.

Kello 23.30 odotussalissa

Kävin juuri syömässä puolalaisessa itsepalvelubaarissa, ja unkarilaiset vastaavat ovat loisteliaita ja ylen siistejä verrattuna näihin. Paikka oli likainen ja ruoka kamalaa. Yritin syödä salaattia, joka muistutti lähinnä epäonnistunutta voileipäkakkua, ja sain alas puolet. Sämpylät olivat syötäviä.

Suhtautumiseni ruokaan on muuttunut sitten vuoden 1987 interrailin. Silloin ja vielä viime talvenakin olimme hyvin tarkkoja siitä, mitä suuhumme panimme. Nyt olen syönyt ihan kaikkea: jäätelöä, salaatteja, majoneesiakin, eikä mitään ole (vielä) ilmaantunut.

En haluaisi olla puolalainen ensi talvena. Tilanne näyttää melkoisen pahalta. Ruoasta on jo nyt melkoinen pula. Joulun aikoihin ja ensi vuoden ensimmäiset kuukaudet saattavat olla todella vaikeita.

Saastetilanteesta en tiedä tarkempia tietoja, mutta se, mitä näin tänään junan ikkunasta Katowicen ympäristössä, ei lupaa hyvää. Hiilivoimaloita on vieri vieressä. Kaameimpia ovat ne, joiden savujuovat jatkuvat kauas taivaalle. Joskus talot ovat korkeampia kuin niiden vieressä oleva hiilivoimala. Ennätys oli kuusi jäähdytystornia yhdessä voimalassa. Puola ei ole enää ekokatastrofin partaalla, vaan vakaasti menettämässä otteensa tuosta partaasta. Kun ei ole rahaa, ei ympäristö ole tänään eikä huomennakaan rahankäyttölistan kärjessä. Täytyy palata Puolaan ensi vuonna uudestaan kameran ja pH-mittarin kanssa. Sadeveden pH kiinnostaa.

Asemien odotussalit ovat melkoisen järkyttäviä paikkoja Itä-Euroopassa. Asunnottomia ihmisiä on paljon, ja osa heistä on todella syrjäytyneitä. Ihmiset tonkivat roskiksia ja kantavat tavaroitaan kasseissa. Tällaisissa paikoissa saa maasta kummallisen kuvan, mutta luulen sen silti olevan oikeampi ja paljastavampi.

Tiistai 3.10.1989, junassa kohti Gdańskia

Yö oli kamala. Jostakin syystä siihen vaunuosastoon, johon minä viisaana miehenä menin, ei tullutkaan lämpöä, ja oli todella kylmä. Ohitimme juuri Malborkin, ja luulen, että saavumme Gdańskiin tunnin sisällä.

Olo on normaali kahden junayön jälkeinen: likainen, väsynyt, suussa todella paha maku ja hiukset takussa. Seuraavalla kerralla täytyy ottaa villasukat, kaulahuivi ja mahdollisesti verkkarit, jotka voi pukea farkkujen päälle.

Kommentit