Luulosairauteni

Isäni sai ensimmäisen sydänkohtauksensa 47-vuotiaana, kun minä olin 9-vuotias. Muistan äitini hädän, pakenin sitä nojatuolin alle. Sairaalassa isä näytti turpealta, mutta ei valittanut vaan jatkoi vitsailuaan kuten mitään ei olisi tapahtunut. 

Isäni nuorena

Isäni sairaus jatkui, hän sai toisen sydänkohtauksen ylioppilasvuonnani, tai ehkä hänet silloin ohitusleikattiin. Sairaalavuoteeltaan hän saksankielen opettajana antoi minulle vinkkejä ylioppilaskokeisiin. Juhliin hän toipui. Myöhemmin seurasi sydänpysähdyksiä, toinen leikkaus, tahdistin ja lopulta kuolema juuri ennen 70-vuotisjuhlia. 

Minulla on näistä asioita trauma, joka oireilee hypokondriana. Pelkään sairauksia, erityisen pahasti pelkään sydänsairauksia ja diabetestä, johon isäni isä kuoli vähän yli 70-vuotiaana. Pelko on kummallinen kaveri, iskee milloin vain, ei tarvitse edes fyysistä tunnetta alkaakseen. Yhtäkkiä vaan olen aivan varma, että olen sairastunut, joudun kohta sairaalaan tai äkkikuolen. En halua sairaalaan, äkkikuoleman vielä vähemmän. On niin paljon vielä tekemättä, näkemättä, kokematta. 

Pelosta on hyötyäkin, se pitää minut terveesti syövänä, kuntoilevana ja likimain stressittömänä. Yritän ja aika hyvin onnistunkin syömään kuin sydänsairas, myös statiineita, liikkumaan pari tuntia päivässä. Ja koska stressi todistetusti lisää sydäntaudin(kin) riskiä, olen järjestänyt elämäni ja erityisesti työelämäni silleen, ettei minulla ole stressiä. 

Olen yhä terve, nyt jo 8 vuotta vanhempi kuin isäni vuonna 1977 sydänkohtauksen saadessaan. Aion, jos asialle jotain voi, lykätä sydänkohtaustani, jonka varmasti saan, jos vanhaksi elän, jonnekin 80-vuotissynttäreitteni jälkeiseen aikaan. Ehkäpä sitä ennen lääketiede kehittyy niin, että verisuonien tukkeutuminen on mahdollista estää.

Hypokondriani kanssa on vain elettävä. Se ahdistaa, mutta toisaalta se pitää elintapani terveenä. Ehkä se on hyvä asia?