Paikka numero 3 / Tuure Vapaavuori
Vapaavuori oli 1930- ja 1940-luvuilla lähetyspappina Ambomaalla ja muualla Afrikassa omien sanojensa mukaan mustien pakanoiden surkeissa oloissa. Hän myös asui jonkin aikaa välimeren rannalla, jossa paikalliset kunnottomat söivät illallista myöhään ja jossa ei DDT:llä ymmärretty tappaa kirppuja, jotka sitten pappia piinasivat öisin. Puhumattakaan pihalla mouruavista kissoista. Ei ollut papilla helppoa!
Paikka numero 3 kertoo Vapaavuoren matkoista Suomessa, hänen pitämistään lähetystilaisuuksista, radiopuheista ja kolehtien koijaamisesta. Kirjan kirjoittamisen aikaan 1969, ja myös aikoina, joista kirja kertoo, Vapaavuori oli lähetysmatkojensa malarian ja muiden tautien uuvuttama. Ulkomaille ei enää voinut matkustaa, kotimaassakin oli raskasta. Vaikka pappiloissa oli mukavaa ja emännät ehtoisia, uni ei tullut. Silti matkapäiviä kertyi 200, koska kansan karttuista kouraa ei lähetystyön rahoittajana voittanut mikään.
Ja jännistys, se vaivasi pappeja ja rovasteja. Ennen saarnaa jännitti onko aihe uppoava yleisöön, saarnan aikana yleisön reaktiot, seurakunnan katseet. Mutta hyvin meni melkein aina vaikka välillä kirkon ovet paukkuivat. Ja jos vähemmän vakavassa tilanteessa tuli tiukka paikka, aina saattoi kertoa mustien elämästä ja näin viihdyttää hankalan tilanteen hauskaksi.
Vuonna 1969 kirjoitettu kirjaa on hämmästyvän ajankohtainen. Kirjassa vallitseva valkoisen miehen ylenkatse, kristillisen uskon ylivertaisuus pakanoiden uskomuksiin nähden, ja erityisesti suomalaisen elämäntavan oikeellisuus, paremmuus kaikkiin muihin nähden, kansan rehtiys ovat aivan kuin nykyajan nettipaltsojen kirjoittajien näppäimistöiltä. On hämmästyttävää miten tämmöinen ylenkatse ja itsensä ylentäminen (joka taitaa olla synti muiden kuin valkoisten miesten osalta) elää vuosikymmenestä toiseen. Mistä se syntyy?
Kommentit