Nieminen ja Litmanen Juttutuvassa
Lavalla kaksi muusikkoa. Ikiaikaisten Hammondin sähköurkujen takana istuu hyvinsyöneeltä Väinämöiseltä näyttävä mies, Nieminen, jolla on koko ajan hymynkare silmissään, aivan kuin haluaisi virkata jotain hauskaa. Lavan toisella laidalla pienempi mies, Litmanen, alkaa takoa rumpujaan kuin Lemminkäinen Sampoaan. Ilmoille nousee jazzin, bluesin, discon ja bossanovan sekoitus, urut laulavat rumpujen sekaan matalaa rytmiään ja korkeaa melodiaa.
Kumpikaan miehistä ei laula, ketään ei lauleta suohon eikä pyödän alle, mutta lähellä on, että kaksikko laulaa yleisön pöydille tanssimaan. Ainoastaan yleisön harmahtava keski-ikäisyys estää yleisön ja pöytien liiton. Yleisö kuitenkin noudattaa Niemisen isoilla kämmenillään ehdottamaa rytmitapatusta. Tunnelma on muutaman kappaleen jälkeen jo katossa vaikka Juttutuvan kauniin salin katto on korkealla.
Niemisen ja Litmasen neljännesvuosisatainen yhteissoitto sujuu hyvin. Heidän ei tarvitse kuin katsoa pikaisesti toisiaan, jotta he tietävät mitä toinen aikoo ja mihin soiton pitäisi seuraavaksi suunnata. Suunnat ovat aina hyviä, yllätykset nautinnollisia vaikka encorena soitetussa Turengin virstanpylväissä jopa Niemistä alkaa pelottaa, niin monimutkaiseksi homma menee.
Nieminen ja Litmanen, nuo suomalaisen musiikin merkilliset jazz-shamaanit. Heitä kannattaa aina vaivautua kuulemaan ja katsomaan. Tänäänkin Juttutupa oli ääriään myöten täynnä. Yleisö olisi toisenkin encoren mielellään kuullut, mutta tunti riitti shamaaneille, ja ehkäpä liika olisi ollut liikaa, olisi voinut suistaa yleisön jonnekin mystisiin syövereihin. Nyt selvisimme takaisin todellisuuteen, mutta muuttuneina.
Kommentit