Sielunpiirtäjän ilta / Joel Haahtela

Joel Haahtelan pienoisromaani (tämä tosin on jo yli 200 sivuinen vaikkakin väljästi ladottu) noudattavat tuttua kaavaa: on päähenkilö, jolla on hieman ongelmia sielun, uskon tai rakkauden kanssa. On taidetta, uskoa, kilvoittelua, tapahtumapaikka jokin mesta, jolla on pitkä historia (Rooma, Kreikan saarien luostari, Amsterdam). Ja tapahtumissa on aina jotain haikeaa, syvästi koskettavaa, viisasta. 

Tällä kertaa kirja vie lukijan 1600-luvun Amsterdamiin. Ikääntyvä maalarimestari on päättämässä uraansa, maalaamassa viimeistä teostaa. Hän ei näytä teosta kellekään, pitää sen salaisena. Hänen vaimonsa on kuollut hieman heidän poikansa kuoleman jälkeen. Maalari on surullinen, kirjoittaa elämästään kirjaa, ja elää vaatimattomasti palvelijansa kanssa, kavereitansa toisinaan tapaillen. Uni ei surulta tule.

Mestarin ystävä, rikas mies ja mesenaatti, on tutustunut nuoren poikaan, joka on luonnonlahjakkuus. Mestari suostuu ottamaan pojan oppilaakseen, viimeiseksi, ja poika osoittautuu jopa mestaria lahjakkaammaksi, maalaa upporikkaan silkkitehtailijan muotokuvan, josta tulee menestys, kuten maalauksessa olevasta keltaisesta huivista tulee myyntimenestys. Yhtäkkiä kaupunki palaa ja kaikki kääntyy ympäri, mestari joutuu miettimään tulevaa, ottamaan vastahakoisesti vastuuta. 

Tarina on kaunis, kerronta on Haahtelan tapaan niukan täydellistä, jopa välillä aforistista. Kirjassa ei liene yhtään turhaa sanaa, jokaisella on paikkansa kuin mestarin maalauksessa siveltimen vedoilla. Kirjassa on hartaan humanistinen pohjavire, joka kannettelee tarinaa niukoissa kohdissa. 

“Kerran isä Johannes sanoi, että emme koskaan kuole yksin vaan yhdessä. Olemme kaikki

samassa kuolemassa, vain eri aikaan.

Sammutan kynttilän ja makaan pimeässä, tunnen hautaluolan ympärilläni. Mutta se ei ole andas tila vaan avara ja seinätön, katoton ja pohjaton. Eikä se edes ole pimeä vaan valoisa ja rauhallinen paikka, jonka pääsiäinen läpäisee.”