Mane

Suomi hankki ennen toista maailmasotaa kaksi panssarilaivaa, Pentilän mukaan meritaisteluihin liian hidasta ja jäissä kulkemiseen kykenemätöntä, pikemminkin kelluvaa linnoitusta. Laivoilla oli noin 400-henkinen miehistö, 4 isoa tykkiä, 8 keskikokoista ja useampia pieniä konetykkejä. Laivoilla oli sen aikainen tulenjohtojärjetelmä, ja muutenkin ne olivat aikansa tuotteita.  "Väinömöisen tykit puhuvat" Penttilän kirja kertoo laivojen tarinan kronologoisesti: talvisodassa laivat puolustivat olemassaolollaan Ahvenanmaata, viettivät suuren osan ajastaa Föglön selällä liikuskellen. Neuvostoliitto yritti lentopommituksin upottaa laivat, mutta pommit menivät aina ohi. Sodan loppuvaiheen panssarilaivat viettivät Turun satamassa ja suojasivat Turkua ilmapuolustuksen apuna.  Jatkosodassa panssarilaivat jatkoivat ajeluaan rannikon tuntumassa. Meri oli miinoitettu, ilmasta uhkasivat Penttilän mukaan ryssän pommikoneet. Suomen liityttyä Saksan rinnalle, ja Saksan tarvitessa apua Viron saa...

“Valtion veturiveneveistämö” vastasi Billyn faija puhelimeen 1980-luvulla. Kun kerroin tästä Sirkku-puolisolleni, hän kertoi ystävänsä Saaran oppineen saman pilan isältään 1970-luvulla Kouvolassa. Mistähän se on peräisin? Mikä on veturivene ja missä niiden veistämö on ollut? Vastauspiloja oli vaikka kuinka paljon. Oli tapana vastata puhelimeen ties mitä muka-nokkelaa. Koska puhelin yleensä oli perheen oma, tai ystävän perheen, niin oikeastaan siinä vain nolasi itsensä. Pikkupojat eivät vaan itse nolouttaan tajunneet naurultaan.  Muitakin piloja oli. Tampereella oli suurinta hupia soittaa Karhu-apteekkiin ja kysyä onko karhu apteeksissa. Karhu oli aina apteekissa, mikä innoitti naurunremakan: “No, ajakaa se äkkiä pois sieltä. Apteekin henkilökuntaa tuskin nauratti. Suurta riemua syntyi myös poliisille soittamisesta: “Hei, täällä on joku heittänyt veivinsä mäkeen”, tai sitten semmoisesta kepposesta vaan kerrottiin juttuja. Tuskin kukaan uskalsi, oikeasti.  Ovipuhelimet sulkivat ...

“Kinnusella, Matti puhelimessa”. Näin vastasin kotimme numeroon, se oli ehkä 25707, tulleisiin puheluihin. Tämä oli virallinen tapa vastata, sen opettivat minulle vanhempani ja sitä koulussakin harjoituksissa suositeltiin. Puhelin oli puhelinpöydällään eteisessä, paikassa, johon oli lyhyin matka eri puolilta asuntoa. Puhelinpistorasiota olisi ollut makuuhuoneissakin, mutta meillä oli ilmeisesti varaa vain yhteen puhelinkojeeseen.  Puhelimella saattoi myös soittaa, jos vaan muistin kaverin numeron tai osasi numeron etsiä puhelinluettelosta. Kaverit, tai heidän vanhempansa, vastasivat samalla kaavalla, vaikkapa “Rannolla, Kalle puhelimessa”, ja sitten piti pyytää Kyöstiä puhelimeen.  Mummulassa puhelin aiemmin ollut vain joissakin taloissa, mutta minä muistan mummulan isossa kammarissa omalla isolla piirongillaan istuneen puhelimen. Se oli outo paikka, koska mummulassa aikaa vietettiin yleensä tuvassa, parin ovena takana kammarista. Puhelimeen ei mummulassa istualtaan puhuttu, k...

Kuvassa kaksi pikkupoikaa, toinen heistä olen varmasti minä. Onko toinen veljeni? Meillä on vuosi ja 10 kuukautta ikäeroa, jotenkin etualan vaippahousu vaikuttaa liian vanhalta ollakseen veljeni. Jos hän ei ole veljeni, kuka hän? Enää ei ole elossa ketään, joka voisi minulla kertoa.  Tunnistan paikan. Olemme kesämökillä Suodenniemellä, on kesä 1972, jolloin täysin 4 vuotta. On varmaankin loppukesä, jos toinen kaveri on veljeni, koska hän olisi silloin 2-vuotias. Taustalla näkyy mökki, josta tämän kuvan lisäksi muistan vain tuvan ruokapöydän ja sen laatikot. Laatikoissa oli aterimia, ja minun huvitin itseäni aukomalla ja sulkemalla laatikoita. Lusikoiden ja muiden löytäminen laatikoista oli aina ihmeellistä, koska kotonamme ne olivat tiskipöydän laatikossa.  Kuvassa näkyy järvi. Tarinan, jonka muistan, mukaan olimme veljeni kanssa leikkimässä rannassa, laiturilla, kun veljeni jostain syystä joutui veden varaan, ja minä aloin huutaa kuin palosireeni. Vanhempani ryntäsivät mökist...

Ystäväni, täyskaimani Matti Kinnunen kertoi minulle keräämästään sukuhistorista: tuhansia kirjeitä, albumeittain valokuvia, 1800-luvulta alkaen. Matti sanoi, että tutkiessaan kuvia ja kirjeitä, hän siirtyy menneeseen, löytää itsensä yhtäkkiä 1900-luvun alusta.  Minä koen jotain samanlaista kirjoittaessani kertomuksia lapsuudestani. Kun aloitan uuden kirjoituksen, se alkaa aina jostakin valokuvasta tai muistosta, suvun kertomuksesta. Mietin, annan mielikuvien tulla, ja yhtäkkiä vaikka makaankin kotona aamulla sängyssä tai istun olutta juomassa Rytmi-baarissa illalla, ympäristö katoaa, siirryn jonnekin menneeseen. Jokainen muistikuva tuo esiin uusia, usein ne ovat viitteellisiä, herkkiä, niitä on tunnustelva varoen, jotta ne eivät sekaannu lukemieni kirjojen lapsuuskuvauksiin.  Ja koskaan en tiedä sekaantuvatko muiston, näkemäni kuvat, tuntemani tunteet johonkin lukemaani, tai vaikkapa näkemääni elokuviin, muiden ihmisten sukujen valokuviin. Onko jokin kertomus todella tapahtunu...

“Laittakaa se loskaämpäliin”, huusin kun äitini tuli pikkuveljeni kanssa synnytyslaitokselta kotiin. Aavistin, että saamani huomio vähenee ja palvelu huononee. Karmeasta kilpailijasta olisi syytä päästä eroon. Äitini ei esikoistaan totellut ja minun oli alettava totuttelemaan elämään isoveljenä.  Kateus oli kyllä alusta asti molemminpuolista. Muutaman vuoden päästä tapasin herätä aamulla aikaisemmin, Markuksi kastettu veljeni tallusti keittiöön myöhemmin. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli aina: “Mitä Matti on saanut?”. Isäni kyllästyi ja vastasi eräänä aamuna: “Selkäänsä”, mihin veljeni totesi: “Mulla kans”. Koska meillä ei ruumiilista kuritusta harjoitettu, veljeni ei saanut haluamaansa.  Veljestäni ja minusta tuli hyvät ystävät. Lapsuuden valokuvissa leikimme yhdessä kauppaa, istumme poseeraamassa ties missä, sairastamme tuhkarokon, juhlimme omiamme ja kavereitten synttäreitä. Monessa kuvassa olemme mökillä, matkoilla isovanhempien luona Savonlinnassa, Imatran padon päällä,...

Pikkupojille jokainen kevät oli ihme. Maailma muuttui, edellisestä keväästä oli ikuisuus, pojat eivät ihan muistaneet mitä kaikkea jännää kevät toisi tullessaan. Joka vuosi se toikin uusia asioita, vähän isompien poikien leikkejä, noloutta edellisvuoden leikeistä, omasta lapsellisuudesta.  Jäät alkoivat sulaa. Kova teräsjää pehmeni, muuttui hileiseksi, ei enää kantanut poikiakaan, jotka Pyhäjärven rannalla seurasivat, heittelivät kukin voimiensa kokoisia kiviä ja yrittivät saada ne jään läpi. Rannassa oli veneitä, joiden alla kuulemma asui puliukkoja. Veneen alle oli jännittävää kurkistaa, mutta ei siellä koskaan ketään ollut.  Kemikalioista sai lottokuponkeja, Supermyynnistä suurennuslaseja, joita polttolaseiksi kutsuttiin. Kupongeilla ei voittanut, mutta nuotion niillä sai aikaiseksi, ihanaa savua. Siinä hommassa riitti hihkumista ja riemua moneksi iltapäiväksi.  Lumet sulivat, purot alkoivat solista. Luonnollinen puro oli pikkupojalla haaste siinä missä vesi-insinööril...

Jos 1980- ja 1990-luvuilla olisi ollut samat säädökset ja käytännöt kuin nykyään, olisin päätynyt joko ikuiseksi teekkariksi tai diplomi-insinööriksi. Niin ei käynyt vaan minusta tuli (teoreettisen) filosofian maisteri, koska tuohon aikaan oli vielä sallittua etsiä itseään, vaihtaa pääainetta, jopa yliopistoa. Onneksi, sillä nykyinen oletus “nuoret tietävät miksi he haluavat valmistua heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen” ei todellakaan pätenyt minun kohdallani.  Kirjoitin ylioppilaaksi 1987, sain kokonaista 6 laudaturia eikä päästötodistuksen keskiarvokaan paljon maksimista uupunut. Tämä onnekas menestys antoi hyvät mahdollisuudet opiskelupaikan hakemiseen. Tekniikka oli aina kiinnostanut, joten päätin (kuten myös ainakin Kyösti) pyrkiä vaikeimman sisäänpääsyn linjalle Tampereen teknilliseen korkeakouluun. Se sattui olemaan tietokonetekniikka. Otaniemessä olisi ollut vielä vaikeampi linja, tuotantotalous, mutta Otaniemi ei houkutellut.  Pääsykoe meni hyvin. Pääsin opiskelemaan...

Opiskeluaikoinani laki oli sellainen, että jos opiskelija haki kesätöitä, ei saanut niitä, eikä yliopisto tarjonnut juuri sopivia kursseja kesäisin, sossu maksoi vuokrat ja toimeentulotuen. Lisäehtona oli se, ettei pankkitilillä makaillut suuri summia rahaa.  junassa 1992 Tämähän sopi minulla oikein hyvin. Vuoden 1991 kesällä ja sen jälkeen lama oli vienyt työpaikat, oli helppoa hakea työpaikkaa, ja saada todistus, ettei työpaikkaa herunut. Hain yleensä useampaakin. Pankkitilin tyhhyyden osottamiseksi piti ottaa automaatista tiliote, jossa summa oli pieni ja jossa ei näkynyt isoja tuloja ja nostoja. Koska tiliotteessa näkyi vain 10 viimeisintä tapahtumaa, oli helppoa järjestää tili tyhjältä näyttäväksi. Vanhemmilta saamani rahat olivat aina käteistä.  Näillä todistuksilla varustautuneena kävelin kesällä 1991 Pasilassa naapurikortteliin sossuun. Mukanani oli myös valokopio määräyksistä. Virkailija yritti vängätä, ettei opiskelijoille kuulu tukea antaa, mutta näytettyäni hänell...

Lukion jälkeisenä kesänä minulla oli kesätyöunelma: päästäpä asfalttihommiin kesäksi, koska siinä ruskettuisin ja voimistuisin niin paljon, että saisin vedettyä leuan. Jostain syystä löysin itseni kuitenkin Tampereen kaupungin puisto-osaston taimitarhasta kuokkimasta sateessa taimitarhassa puiden juuria. En ruskettunut, ja parin viikon kuluttua huomasin kuokkivani samoja juuri uudestaan. Totesin, että tässä hommassa eivät tavoitteeni edisty ja irtisanouduin.  Kesällä 1987 Kummisedälläni haastemies Tuohenmaalla oli suhteita kaupunkiin ja hän soitti jollekulle kaverilleen. Pääsin kuorma-autokuskiksi, mikä oli oikein kivaa, joskaan siinäkään ei ruskettunut eivätkä lihakset käsiin kasvaneet. Muutaman viikon jälkeen minut siirrettiin ajamaan traktoria, jonka perään oli kytketty hirmuisen kovaääninen täryjyrä, joka nimensä mukaan tärisi ja jyräsi. Tasoitin katujen ja parkkipaikkojen pohjia ennen asfaltoimista, mutta asfaltoimiseen minua otettu mukaan. En ruskettunut traktorin kopissa Nie...