Mane

“Haudatkaa minut ylösalaisin ja kutittakaa ohimenessänne jalkapohjista”, pyysi Faarao Pirttikangas keikkansa alussa. Kuolema oli aina läsnä, on aina läsnä, Faaraon lauluissa, elämän raadollisuus. Faarao ei laula muodikkaista poliittisista aiheista, ei valita ilmastonmuutoksesta, ei epätasa-arvosta. Faarao on varmasti niistäkin tietoinen, ja ehkä hänellä olisi niihin jotain sanottavaakin, mutta hän keskittyy ikiaikaisiin, eksistenliaalisiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, rakkaudestakin kierolla tavallaan.  Faaraon soittaessa vaara on lähellä. Kitara - tällä kertaa uusi vibrakampinen “vielä minä opettelen tätä käyttämään” - kerii ilmoille välillä kauniita, mutta pääosin pelottavia ääniä. Kitaransa taikojen päälle Faarao laulaa, vai manaako, tekstejään, joita on parempi kuunnella porukalla kirkkaassa kesäillassa kuin yksin marraskuun pimeydessä. Kielikuvat ovat tarkkoja, havainnot rehellisiä, Faarao ei päästä kuulijaansa helpolla.  Voisiko Faaraota kuvailla vertaamalla mu...

Saksalaisen nykyromaanin, kuulemma parasta saksaa kirjoittava, Bernhard Schlinkin pari vuotta sitten ilmestynyt novellikokoelma on taitaruudessaan, kielen yksinkertaisuudessa, tarinoiden syvällisyydessä likimain ylittämätön. Luin kokoelman suomeksi, mikä hieman alkoi harmittaa. Osa lauseista ei ilmeisesti käänny luontevasti suomeksi, pronominien viittausuhteet katoavat tai vaativat tekstin sujuvuuden katkaisevia muutoksia. Olisi pitänyt lukea saksaksi. Ehkäpä myöhemmin.  Kirjan kertomukset eivät kuitenkaan kärsi pienistä kieliongelmista. Kertomukset ovat kohta 80-vuotiaan Schlinkin elämänkokemuksen värittämiä. Jokaisen aiheena on jokin menneisyydessä tapahtunut vääryys, pelkuruus, selittämätön muutos. Novellien päähenkilöt ovat Schlinkin ikäpolvea, eläneet läpi Saksan nousun, Itä-Saksan diktatuurin, sodanjälkeiden kansallisen syyllisyyyden taakan. Niiden aikana elämä on ollut tavanomaista, useat ovat tehneet jonkinlaisen uran, joutuneet kauaksi ystävistään, jopa sukulaisistaan. Nov...

Mitä tapahtuu, kun pannaan yhteen itä-helsinkiläinen rap-perinne, Frööpelin palikoiden naivismi, hieman itseironisesti kirjoitetut tekstit ja hyvä soittotaito? No, siitä syntyy Roihuvuoresta ponnistava Keronsuo-yhtye.  Keronsuon kokoonpanoon kuuluu kaksi laulajaa, joista toinen tuuraa välillä räppäävää basistia, huolellisesti soittava vähäeleinen kitaristi ja rytmisssä pysyvä rumpali, joka ei tee soitostaa numeroa. Yhtyeen esiintymisessä keskiössä ovat kolme laulajaa, joilla kaikilla on hyvin omanlaisensa tapa esiintyä ja laulaa. Erilaiset laulutyylit sopivat yhteen ja pysyvät nuotissa. Lavaesiintyminen on teksteihin sopivan animoitua ja naivistista.  Yhtyeen kappaleet kertovat nykymaailman ongelmista. Toisinaan kuulijalle jää epäselväksi onko yhtye korostetun itseironinen vai onko se tosissaan. Molemmat vaihtoehdot ovat hyviä, joskin rock-luola Bar Loosessa kuulija toivoo valinnan kääntyvän itseironian suuntaan.  Keronsuo on täysin omanlaisensa, ja siksi se on syytä käyt...