Jäähyväisvärit / Bernhard Schlink

Saksalaisen nykyromaanin, kuulemma parasta saksaa kirjoittava, Bernhard Schlinkin pari vuotta sitten ilmestynyt novellikokoelma on taitaruudessaan, kielen yksinkertaisuudessa, tarinoiden syvällisyydessä likimain ylittämätön. Luin kokoelman suomeksi, mikä hieman alkoi harmittaa. Osa lauseista ei ilmeisesti käänny luontevasti suomeksi, pronominien viittausuhteet katoavat tai vaativat tekstin sujuvuuden katkaisevia muutoksia. Olisi pitänyt lukea saksaksi. Ehkäpä myöhemmin. 

Kirjan kertomukset eivät kuitenkaan kärsi pienistä kieliongelmista. Kertomukset ovat kohta 80-vuotiaan Schlinkin elämänkokemuksen värittämiä. Jokaisen aiheena on jokin menneisyydessä tapahtunut vääryys, pelkuruus, selittämätön muutos. Novellien päähenkilöt ovat Schlinkin ikäpolvea, eläneet läpi Saksan nousun, Itä-Saksan diktatuurin, sodanjälkeiden kansallisen syyllisyyyden taakan. Niiden aikana elämä on ollut tavanomaista, useat ovat tehneet jonkinlaisen uran, joutuneet kauaksi ystävistään, jopa sukulaisistaan. Novelleissa mennyt tulee eri kautta nykyiseksi, vanhat muistot heräävät henkiin, unettomuus vaivaa. 

Useimmissa novelleissa on kuitenkin armollinen loppu - vaikka onnellisesta ei voida puhuakaan. Elämä on päättymässä, jonkinlainen sulkeuma, anteeksianto on tarpeen. 

Schlinkin novellit ovat puhdasta kirjallisuutta. Niiden tapahtumat ovat keksittyjä, ne eivät tapahdu missään varsinaisesti tunnistettavissa olevissa ympäristöissä. Miljöön uskottavuus on tärkeää, mutta olematonkin voi olla uskottavat. Kotimaisesta kirjallisuudesta mieleen nousevat Joel Haahtelan alkutuotannon romaanit, joissa ympäristö on kuvitteellinen, mutta täysin uskottava. 

“Muisti on joki, jolla muistojen pieni laiva jatkaa matkaansa loputtomiin, kunhan olemme laskeneet sen vesille”.