Kirjoituskonevaras - Tuomas Kyrö

 Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Kirjoituskonevaras Tuomas Kyrö toteaa, että elämäkertojen pituudeksi pitäisi määrätä 72 sivua. Se on kuulemma riittävästi kenen tahansa elämän tapahtumien ja merkityksen kuvailuun. Itse Kyrö kuitenkin on kirjoittanut erilaisista elämäänsä tiukemmin tai vähemmän tiukasti liittyvistä asioista ja sattumuksia ja havainnoista 291 sivua. Hyvä se on muita neuvoa!

Kyrön teos on tuttua Kyröä. Nokkelaa, välillä väkinäisesti hauskaa, välillä kerrassaan riemastuttavaa ihmiselämän ja varsinkin suomalaisen elämän havainnointia 1970-luvulta näihin päiviin. Kirja koostuu useista luvuista. Koska kyseessä on kirjailija, kirjan keskeiset - tai ainakin pisimmät - luvut kertaavat Kyrön teoston syntyvaiheet. Saamme lukea teoston synnystä Kyrön asuinpaikkojen kautta ja toisaalta myös kirjankustantamisen ja apuraha-apparaatin kautta. Molemmat antavat kuvan miehestä, joka on ollut sinnikäs ja usein onnekaskin. Sinnikkyys on tuonut onnekkuutta ja onnekkuus välillä rahaa ja mainetta. Ylpistymistäkin on havaittavissa vaikka Kyrö peilaakin itseään ainakin näennäisen nöyrästi Paasilinnaan ja Huoviseen. 

Kyrö on syntynyt muutaman vuoden minun jälkeen, elänyt lapsuutensa Helsingissä ja lukioaikansa Hämeenlinnassa. Pikkupoikien toilailut, pyöräilyt, veturimiehille heiluttelut, tappelut samoin kuin teinien juopottelut ja musadiggailut tuntuvat kovin tutuilta. Kyrö osaa kuvata selkein päälausein tunnistettia tunteita. 

Kirjassa on muutamia lukuja rintamamiestaloista, viinanjuonnista ja muista suomalaista lähihistoriaa kuvaavista ilmiöistä. Luvut vaikuttavat irrallisilta, kuin pöytälaatikkoon jääneiltä luonnoksilta, jotka jostain syystä ovat mukana kirjassa. 

Kirja kannattaa lukea vaikkei Kyrön kirjoja olisikaan lukenut. Kuten minä en ole.