Decision to leave / Park Chan-Wook

Oppia ikä kaikki. Ennen elokuvasaliin astumista on hyvä tarkistaa kauanko elokuva kestää. Jos elokuvan viimeisen tunnin aikana ateriasta on kulunut yli 8 tuntia, suurenmoinenkin elokuva muuttuu hitaaksi, pitkästyttäväksi, piinalliseksi, loputtomaksi. Näin kävi minulle tänään Park Chan-Wookin uusinta elokuvaa Decision to Leave katsoessani. Elokuvan loppu on taiteellisesti, käsikirjoituksellisesti ja tunteellisesti hieno, koskettava, traaginen, mutta minun päässäni pyöri vain lause “loppuisi nyt jo, pitää päästä syömään”. 

Elokuva muistutti minua luonnollisesti (kuten Guardian ja NY Times myös kertovat arvioissaan) Hitchcockista , Vertigosta ja Takaikkunasta, mutta juonellisesti myös Lynchin Mulhollan Drivesta. Elokuvassa on viittauksia molempiin, tunnelmassa ja tapahtumien kulussa, takaumien moninaisuudessa Lynchin tapaista epätietoisuuden lietsontaa. 

Tarina kertoo murhasta - mies on pudonnut kalliolta - jota selvittämään päätyy unettomuudesta kertova poliisi. Murhatun leski viettelee, vahingossa tai tahallaan, poliisin, joka ei pysty pitämään tunteitaan erossa tutkinnasta vaan alkaa joutua yhä pahemmin lesken ja omien tunteidensa pauloihin. Leski on epäilty, mutta myös pakonomaisen intohimon kohde.  Poliisilla on vaimokin, joka asuu toisessa kaupungissa ja jonka kanssa avioelämä alka kärsiä leskeen kohdistuvien, poliisille itselleen epäselvien tunteiden myötä. 

Murhaa oli tai ei ollut tapahtunut, mutta kuolema todetaan itsemurhaksi. Poliisi muuttaa vaimonsa luo pienempään kaupunkin. Yhtäkkiä murhasta epäilty leski ilmaantuu kaupunkiin uuden aviomiehensä kanssa. Aviomies löytyy pian kuolleena, leski on taas epäilysten kohteena. Tässä kohden juoni menee hyvin monimutkaiseksi, ja käänteet ovat nopeita. Katsoja, ainakin nälkäinen, tuskastuu juoneen eksyneenä, mutta elokuva vähitellen palauttaa katsojan tolkun äärelle, ja elokuva loppuu. 

Elokuva on kuvattu kauniisti, kuvakulmat (joskus jopa kalan silmästä kuvatut) nerokkaita, takaumat ja päähenkilön unettomuudesta ja intohimosta johtuvat harhat kuvataan nerokkaasti. Katsojan on oltava tarkkana pysyäkseen eri aika- ja todellisuustasojen vaihdellessa erikoisin lainalaisuuksin. Näyttelijätyö on virheetöntä, tunteet pienten eleiden kautta esiin tuotuja vaikka tunteet ovatkin isoja. Hahmot ovat harhoineenkin uskottavia. 

Erinomainen elokuva, joka kannattaa mennä katsomaan vain kylläisenä. Kesto mainoksiineen on ainakin 2,5 tuntia ja lopputekstit päälle. Ne vasta pitkät ovatkin nälkäiselle.