Viimeiset polttarit / Roope Lipasti

Kahdeksan kaverusta on ottanut tavakseen juhlia kaverinsa polttareita joka kesä. On jo kymmenes kerta, tällä kertaa mökillä. Mukana on edustava otos yhteiskuntaa lääkäreistä muusikoihin ja raksamiehistä kirjailijoihin, kukin oman elämänsä ja roolinsa pahvisymboli. 

Kirja on kerrottu kaikentietävän kertojan näkökulmasta, mutta epäonnistuneen kirjailijan näkökulmasta. Häntä harmittaa, koska vaimonsa on menestyneempi. Lääkäriä harmittaa lapsettomuus, ja onhan mukana harmitusta yksinäisyydestä, köyhyydestä. Kaikkia harmittaa, ikää karttuu, ei enää jaksaisi juhlia, kaunat nousevat pintaa ja vaimon kanssa ei mene hyvin. Lapset joko teineinä mököttävät tai lapsia ei ole. Kummin vain, harmittaa. 

Mutta vaikka harmittaa, ilo on saatava pintaa. Siksi mökille on tuotu hurjat määrät alkoholia, jonka juomisesta syntyy loputon puskafarssi ja mukahauskaa dialogia, mukaystävällistä naljailua. Ja toki ampiainen pistää kiveksiin, saunan lauteet romahtavat, etc. Kaikki mitä ikinä voi sattua keski-ikäisten juhliessa vielä karran tapahtuu, ja moneen kertaan. Käydään perunavarkaissa, ja naapuri ampuu haulikolla ilmaan. 

Kirjan kertomistapa tiputtelee sinne tänne vinkkejä menneestä ja tulevasta, pyrkii rikkomaan kronologista kertomistapaa. Joskus se toimii, mutta useimmiten lukija jää hämilleen. Kielellisesti ollaan Hotakaisen luoman kerrontavan ytimessa, joskin hieman runsassanaisesti. 

Kirjan lopussa on pari yllätystä, jotka tuovat tarinaan syvyyttä, mutta ne tulevat liian myöhään, liian pitkän puskafarssin jälkeen. Lukija ehtii tuskastua. 

Vaikka kirja on takakannen mukaan hauska, se ei naurattanut. Onneksi sen lukemiseen ei mennyt kuin 3 tuntia, harmituksen määrä ajan katoamisesta on siedettävä. Miksi ihmeessä luin tällaisen kirjan? Kenelle todistan ja mitä? Harmittaa.