Station eleven / Emily St. John Mandel

Pandemiasta kertovan kirjan lukeminen pandemian jälkeen on varmasti erilainen kokemus kuin ennen pandemiaa. Station eleven ilmestyi vuonna 2014. Kirjan kertoo pandemiasta ja sen jälkeisestä ajasta. Pandemia on vakavampi kuin vuosina 2020-2021 kokemamme COVID19. Kirjassa pandemia tapaa kaikki tartunnan saaneet, ja koska tartunta on hyvin helppo saada, yhteiskunta romahtaa, valot sammuvat, maatalous loppuu, tehtaat pysähtyvät. Jäljelle jää vain pieniä ihmisjoukkoja, jotka vähitellen pandemian jälkeen alkavat järjestäytyä yhteisöiksi. Osa yhteisöistä pystyy sopuisaan yhteiseloon, osa palaa hobbesilaiseen luonnontilaan ja elää väkivallasta ja väkivallassa. 

Onneksi meille ei känyt noin, ei tällä kertaa. 

Kirjan rakenne on monimutkainen. Pääkertomuksena on pandemian jälkeen Pohjois-Amerikkaa kiertävän sinfoniaorkesterin ja sen jäsenten tarina. Orkesteri kulkee yhteisöstä toiseen, esittää Beethovenin ja Shakespearen teoksia. Jokaisella orkesterin jäsenellä on oma tarinansa, jotka mitä moninaisemmin kietoutuvat toisiinsa. 

Henkilöiden paljous hengästyttää, heidän yhteytensä toisiinsa saa lukijan pään pyörälle. On kuuluisa näyttelijä, jolla monta vaimoa, joista yksi on kotoisin samalta Vancouverin saarelta kuin näyttelijä. Vaimo on taiteilija, piirtää loputtomasti Station Eleven -sarjakuvaa, mutta päätyy erottuaan laivanvarustajaksi. Näyttelijää vainoava paparazz-ukkeli päätyy vaeltelevan orkesterin mukaan ja hänen lakimiehensä pitämään Sivilisaatiomuseota syrjäiselle lentokentälle. 

Kirjan runsaus luo kirjailijalle mahdollisuuksia kommentoida liike-elämää, taidetta, Hollywoodia ja melkein kaikkea Amerikan rannikoiden välillä. Osa kommentaareista on kiinnostavia, osa ei, aivan kuten elämäkin. 

Luin kirjan alkukielellä englanniksi, mutta suosittelisin käännöksen lukemista. Kieli on sinänsä ymmärettävää mutta runsaus ja vieras kieli kuormittavat muistia liiaksi ja vähentävät lukunautintoa.