Mane

Jos käsikirjoittaja ei keksi muuta aihetta elokuvaan, hän voi aina kirjoittaa tarinan elokuvan tekemisestä. Aihe on tuttu, omakohtainen, ja siihen on mahdollista punoa mukaan jännittäviä tapahtumia näyttelijöiden valitsemisesta ja houkuttelemisesta, rahoituksen varmistamisesta ja elokuvan kuvaamisesta, näyttelijöiden ohjaamisesta. Sentimental Value, Joachim Trierin elokuva kertoo elokuvan tekemisestä. Menestynyt mutta vanhentunut ohjaaja Gustaf on kirjoittanut elokuvan, joka kertoo hänen äidistään. Äiti joutui natsien leirille ja kiduttamaksi sodan aikana eikä koskaan toipunut vaan tappoi itsensä Gustafin ollessa vielä läpsi. Gustaf asui aikuisena lapsuudenkodissaan, meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä, mutta liitto päättyi riitaisaan eroon, ja Gustaf katosi lastensa elämästä.  Gustaf ilmestyy tyttäriensä yllätykseksi ex-vaimonsa muistotilaisuuteen, tarjoaa elokuvansa pääosaa Nora-tyttärelleen, menestyneelle teatterinäyttelijälle. Nora kieltäytyy, ei koe voivansa edes keskustella i...

Tätä elokuvaa ei pidä yrittää katsoa kotona. Ensinnäkin elokuva juonen yllätyksellisyys menee pilalle, jos keskittyminen herpaantuu. Elokuva vaatii täydellisen omistautumisen ja palkitsee sen ylläpitämisestä ruhtinaallisesti. Toisekseen elokuvan äänimaailma ei toimi kotilaittein, kenelläkään ei ole riittäviä kaiuttumia kotonaan.  Elokuva alkaa aavikolla. On kuuma, aurinko paistaa, joukko hippejä pystyttää kaiutinrivistöä, musiikki alkaa, paikalle ilmestyy satoja transsiin vaipuvia tanssijoita. Heidän joukossa Louis poikansa Eduardon kanssa. He etsivät Louisin kadonnut tytärtä, jota kukaan ei ole nähnyt. Viiden hipin ryhmä kertoo aavikon toisista raveista, jonne tytär voi saapua.  Yhtäkkiä sotilaat keskeyttävät juhlat, on tapahtunut jotain, kaikkien on palattava Eurooppaan. Hippisakki pakenee, Louis liittyy heidä mukaansa, alkaa matka aavikon halki toisiin raveihin. Radio kertoo sodasta, maanteillä on epätoivoisia ihmisiä, bensiini vähissä.  Tästä eteenpäin elokuva on kuin...

AI ja oppiminen  Kysymys: miksi noin kannattaisi tehdä? Jos kirjoittaa paperin 6-sivun esseen 2 tunnissa (tai toisen mainoksen mukaan 8-sivuisen 2,5 tunnissa), oppiiko mitään? Onko yliopistossa tarkoitus oppia jotain vaiko vain saada todistus? Ainakin minä MIT:ssä opiskellessani ennen AI:ta yritin oppia enkä vain saada todistusta. Oppimastani on ollut paljon hyötyä ja iloa MIT:n jälkeen. Sama juttu työelämässä: jos työntekijät kirjoittavat (sic!) AI:n avulla dokumentit ihan noin vain hetkessä, oppivatko he tai organisaatio, joka palkan maksaa, mitään? Onko organisaation oppimisella enää mitään merkitystä? Riittääkö että työntekijät yksin kodeissaan AI:n avulla minimiuurastuksella tuottavat dokumentteja? Jos tuotekehityksessä noin vain AI:n avulla tehdään dokumentaatio, speksit ja muut, niin syntyykö siinä muuta kuin suorituksia? Syntyykö markkinoilla pärjääviä tuotteita, joita asiakkaat haluavat ostaa mieluummin kuin kilpailijoiden? Vai ovatko kilpailijatkin AI-firmojen bulvaanej...

Tämä kirja taitaa olla jotain feel good -genreä. Sellaista, jossa on kivoja pieniä sattumuksia kivojen keskiluokkaisten ja keski-ikäisten elämästä, pieniä riitoja ja rakkaussuruja, mausteeksi vielä mustasukkaisuutta ja sukupolvien välistä kyräilyä. Ja niin on hyvä - ja varmasti olisi kuunneltuna vielä parempi.  No, Noora (ilmeiseti sarjan päähenkilö) on eronnut, saanut velattoman talon puolikkaan, ostanut halvan kaksion ja sen lisäksi maalta, pikkukylästä, tönön, jossa on verstas. Sinne hän päättää laittaa joulupuodin, jossa möisi itse tekemiään toffeita ja siskonsa kutomia pipoja ja muuta sellaista tarpeetonta mutta niin ilahduttavaa joulun tarpeistoa.  Kauppa sujuu ihan OK, mutta jo ennen kaupun perustamista, kesällä, Noora on ryhtynyt vehtailemaan naapurin Mikon kanssa. Mikko on sellainen aikamiespoika, joskin kerran eronnut ja raitistunut alkoholisti, joka asuu lähellä äitiään, joka on Mikosta mustasukkainen ja ei kelpuuta Nooraa, koska Mikon ex-Hanna oli parempi.  Mi...

Pandemiasta kertovan kirjan lukeminen pandemian jälkeen on varmasti erilainen kokemus kuin ennen pandemiaa. Station eleven ilmestyi vuonna 2014. Kirjan kertoo pandemiasta ja sen jälkeisestä ajasta. Pandemia on vakavampi kuin vuosina 2020-2021 kokemamme COVID19. Kirjassa pandemia tapaa kaikki tartunnan saaneet, ja koska tartunta on hyvin helppo saada, yhteiskunta romahtaa, valot sammuvat, maatalous loppuu, tehtaat pysähtyvät. Jäljelle jää vain pieniä ihmisjoukkoja, jotka vähitellen pandemian jälkeen alkavat järjestäytyä yhteisöiksi. Osa yhteisöistä pystyy sopuisaan yhteiseloon, osa palaa hobbesilaiseen luonnontilaan ja elää väkivallasta ja väkivallassa.  Onneksi meille ei känyt noin, ei tällä kertaa.  Kirjan rakenne on monimutkainen. Pääkertomuksena on pandemian jälkeen Pohjois-Amerikkaa kiertävän sinfoniaorkesterin ja sen jäsenten tarina. Orkesteri kulkee yhteisöstä toiseen, esittää Beethovenin ja Shakespearen teoksia. Jokaisella orkesterin jäsenellä on oma tarinansa, jotka mi...

Lentävä kuolema eli tuberkuloosi on ihmiskunnan pahimpia vitsauksia. Sen jälkiä on löydetty jo Egyptin faaraoiden muumioista. Suomessa pahin epidemia oli 1940-luvulla, jolloin erityisiin parantoloihin otettiin yli 10000 potilasta vuodessa. Tauti oli vakava, kuolleisuus merkittävä ja vammautuminen yleistä. Hoidot olivat ennen antibioottien ja rokotusten keksimistä joko rajuja keuhkoleikkauksia tai korostetun rauhallisia eli lepäilyä ulkoilmassa parantolojen parvekkeilla.  Lentävä kuolema -dokumentti kertoo 1900-luvun alkupuoliskon parantoloista monimuotoisesti: dramatisoituja kohtauksia, vanhoja arkistofilmejä ja vielä elossa olevien aikalaisten haastatteluita yhdistellään taiten. Erityisen vaikuttava on dokumentin läpi kulkeva tarina lapsista, joiden äiti sairasti tuberkuloosia ja jotka siksi otettiin heti synnytyksen jälkeen huostaan niin sanottuihin joulemerkkikoteihin. Tämän kokeneen nyt jo eläkeläisnaisen ja hänen äitinsä haastattelut ovat koskettavia.  Parantoloihin pääty...