Mane

  Zaragozan ratikka kulkee keskustan läpi maagisesti koskematta ajolankoihin. Niitä ei edes ole. Ratikassa on superkondensaattorit kummassakin päädyssä katolla. Latausta ratikka ottaa pysäkillä allaan olevista koskettemista. Kiehtova konsepti vaikka jäin miettimään ovatko ajolangat mainosten ja liikennemerkkien keskellä sittenkään niin kamala kaupunkikuvallinen synti. Samantapaisia ratikoita on muuallakin vanhoissa kaupungeissa - ne ovat hyvä tapa suosia oman maan rstillavalmistajia, joilla sattuu kummasti olemaan just sopiva malli tarjolla. Lataussysteemin kiskojen välissä Matkani jatkuu. Tänään työhaastattelun jälkeen matkaan yhdeksi yöksi Barcelonaan (65€/yö), josta jatkan huomenna suoralla junalla (10€ paikkalippu) Lyoniin neljäksi yöksi (62€/yö). Sen jälkeen aion majoittua Venetsiaan neljäksi yöksi, josta Münchenin kautta Berliiniin 27.3. Berliinissä vietän 2,5 viikkoa, koska se on kivoin kaupunki maailmassa. Berliinissä tsekkailen työmarkkinoita. Voisihan siellä olla nastaa a...

Kirjoitan blogiini (ja Instaan ja Facebookiin ) tunnelmakuvia matkaltani. Olen yrittänyt keskittyä havaintoihini ja hieman yleistämään niitä. Olen yrittänyt ymmärtää näkemiäni paikkoja ja kertoa niistä jotain kuvien lisäksi. Osa kirjoituksistani on matkaopasmaisia tarinoita junamatkoista ja -matkailusta. En keskity matkallani omaan naamaani enkä takapuoleeni,  kuten instassa monet vaikuttajat tekevät.  el calamare bravo Tämänkaltainen matkakirjoittelu vaikuttaa olevan nykyisin hyvin harvinaista. Netti on pullollaan matkailublogeja ja matkoista kertovia Instagram-tilejä. Ne ovat pääosin hyvin pinnallisia.  Olen esimerkiksi seurannut kahden nuoren naisen matkaa maata pitkin Münchenistä Tokioon. Heidän kuvaamansa videot ja niistä tehdyt koosteet olivat kiinnostavia ja kauniita, kuten tekijänsäkin, mutta kokonaisuus jäi erittäin pinnalliseksi. En saanut tietää mitään paikoista joissa he kävivät. Kertomukset keskittyivät majapaikkoihn. Vaikka he tapasivat paljon ihmisiä ...

Normaalina aikoina, kun junarata on ehjä, Malagasta matkustaa suoralla junalla noin neljässä tunnissa Zaragozaan. Koska nyt ajat eivät ole normaalit ja rata Malagan lähellä yhä onnettomuuden vuoksi poikki, matka kesti yli kahdeksan tuntia ja vaati kolme eri kulkuvälinettä: bussin ja kaksi junaa. 
Ensin matkasimme bussilla Santa Anan juna-asemalle, jonne on Malagasta noin 70 kilometriä. Matka kesti tunnin ja oli erittäin epämiellyttävä. Bussin istuimet olivat ahtaat, bussi heittelehti ja kolahteli tien epätasaisuuksiin. Osa matkustajista katseli kännyköistään videoita ilman kuulokkeita. Se on täällä tapana kuten myös videopuheluiden puhuminen ilman kuulokkeita näytölle kovaan ääneen huutaen. Erittäin ärsyttävää. Santa Anassa pääsimme taas Renfe lentokoenttälarppauksen esiintyjiksi. Ensin matkaliput oli tarkistettu bussiin noustessamme, sitten ne tarkistettiin terminaalin ovella ennen kuin matkatavaramme läpivalaistiin. Takkeja ei läpivalaistu. Laiturille päästäksemme meidän piti lentoke...

  Vinkkejä Espanjassa junaileville. 1) Vaikka paikkaliput saattaa pystyä ostamaan Railplannerista tai Raileuropesta, niin kätevimmin ne saa asemilta. Asemilla tietävät mitkä junat kulkevat ja mitkä eivät ja mitkä on korvattu busseilla - tätä tietoa ei esim Renfen nettipalvelun aikatauluhaku kerro. Passi on näytettävä paikkalippua ostaesssa. Paikkaliput AVE-juniin maksavat noin 10 euroa per juna asemalta ostettuna. Hitaampiin juniin 6 euroa. Kaikilta asemilta voi ostaa paikkalippuja kaikilta asemilta lähteviin juniin. 1.1) Aseman lipunmyynneissä ovat tähän asti olleet ystävällisia ja keskustelu on onnistunut englanniksi. Silti on viisasta tarkistaa paikkalippu, koska päivämäärien kanssa virheitä sattuu helposti. 2) Junat saattavat täyttyä. Pari viikkoa sitten lauantaina yritin Madridista Toledoon päiväretkelle. Kaikki junat olivat täynnä kello 9, kun asemalta kysyin. Perjantaina illalla varmasti olisi paikkoja ollut. 3) Pidemmän matkan junista myös osa täyttyy päiviä ennen lähtöä. U...

  Picasso syntyi Malagassa ja siksi täällä on Picasso-museo. Niitähän on muuallakin kuten Pariisissa ja Barcelonassa ja Madridissa on Guernica. Malagassa on museon lisäksi ja ihmisjoukkoja vierastaville kokonainen kaupunginosa oman elämänsä picassojen ja muiden graffiti-taitelijoiden töitä. Ne ovat erittäin taiten tehtyjä, taidehistoriallisestikin tiedostavia. Poliittisesta tiedostavuudesta puhumattakaan. Espanjaa osaaville samassa kaupunginosassa on vasemmistolainen kirjakauppa, josta voi ostaa uusimmat ja hyllystä puuttuvat teokset. Joskus kiinnostavin luovuus on muualla kuin museoissa. Vai olisiko useimmiten?

  Malaga aamulla vähän seitsemän jälkeen. Olen jotenkin sattunut heräämään ennen seitsemää melkein joka aamu. Matkalla se on sekä hyvä että huono. Hyvää siksi, että aikaiseen junaan ehtiminen on vaivatonta. Huonoa siksi, että toisinaan aamuisin samaiseen on vielä tunti ja on nälkä. Tänään nukahdin onneksi tunniksi. Kun lopulta heräsin, puuhasin matkailijan hommia ennen aamiaista: pesin pyykkiä, varasin hotellin Barcelonasta ja paikkalipun Barcelonasta Lyoniin (se piti tehdä aseman lipunmyynnissä). Aamiainen jäi kokonaan syömättä, mutta tapaan ystäviä klo 14 lounaalla kauppahallissa. Ei sitä koko ajan tartte mässyttää. Eikä juoda jos ei ole amerikkalaisen huuhaan vallassa. Matkani jatkuu siis reitillä Zaragoza - Barcelona - Lyon. Lyonin jälkeen on vielä viikko ennen Berliiniä, jossa viivyn 17 päivää, minkä jälkeen palaan Suomeen joskus huhtikuun puolivälin jälkeen. Just hyvissä ajoissa ennen vappua. Ja mitäs sitten? Muutama työhaastattelu odottaa. Jos saan töitä, aloitan työt ehkä ...

Junat törmäsivät pari kuukautta sitten toisiinsa Malagan pohjoispuolella. Yhä vielä liikenne on poikki, joten jouduin matkustamaan Algecirasista Malagaan bussilla ja siten minulla oli oiva tilaisuus vertailla bussin ja junan mukavuutta matkustusvälineenä. Tämän päivän bussi oli vessaton. Bussi lähti matkaan puoliltapäivin ja saapui aikataulun mukaisesti Malagaan kolmelta. Kolme tuntia vessattomuutta vaatii juomattomuuden ennen matkaa. Juomattomuus taasen aiheuttaa kovan janon ja pahan olon, minkä opin jo Marokossa ramadania leikkiessäni. Junassa on aina WC eikä junaa varten tarvitse erikseen miettiä mitä syö ja juo ennen matkaa. Entä mukavuus muuten? Bussi nykii koko ajan, tärisee ja heittelehtii satunnaisesti tiessä olevien reikien ja möykkyjen mukaisesti. Junat kulkevat yleensä tasaisesti, raiteissa ei ole möykkyjä. Toki jotkin junat vaihteissa liikkuvat satunnaisen ikävästi. Lopuksi todettakoon, että bussissa ei voi matkan aikana kävellä, venytellä eikä muutoinkaan liikkua. Liikkuma...

  Marrakechissä mopolla tai moottoripyörällä kulkee koko perhe: isä ajaa, äiti istuu takana lapsi sylissään. Joskus lapsi istuu isän edessä tankin päällä. Joskus lapsia on kaksi. Jos kypärä on käytössä, se on isän päässä. Äidillä on huivi, ei koskaan kypärää. Lapsellakaan ei ole, mutta hän voi olla kapalomaisessa käärössä. Sama juttu ilman lasta tai nuorten kesken. Kuljettajalla on melkein kypärä, matkustajilla ei koskaan. Jäin miettimään onko kyse merkillisestä laista, kummallisesta riskinsiedosta vai kypärien puutteesta? Liikenne on joskus säännöllistä, usein länsimaalaisen silmiin kaoottista. Itse en tällä reissulla innostunut fillaroimaan kypärän kanssa enkä ilman. Liikennevideoita Instagrammissa .

Jemaa el-Fnaa aukiolla on kuulemma taannoin peloteltu kansaa panemalla toimeen julkisia teloituksia. Siitä on jo aikaa, mutta yhä siellä eläviä olentoja kohdellaan huonosti.  Istuin kahvilassa katselemassa miten aukio herää ramadanin aikaa eloon auringon laskiessa. Siemailin minttuteetä ja yhtäkkiä näin pieniä hahmoja mekoissa. Mitä ihmettä lapset tuolleensa - ja vielä ketju kaulassa ja voltteja tehden? Ei, eivät ole lapsia vaan ovat apinoita. Aukiolla oli kolme apinaa viihdyttämässä turisteja ja ansaitsemassa rahaa omistajilleen vai sanoisinko vangitsijoilleen.  Apinoilla oli mekko päällä, yhdellä punainen ja toisella valkoinen. Kolmas oli alasti. Jos turisti maksoi sopivasti, hän sai poseerata apina olallaan. Hyvin harva halusi, puolessa tunnissa yksi. Muun ajan apinat näyttivät kärsivän ketjusta kaulassaan ja tekivät voltteja vain käskystä. En tiedä miltä iloinen apina näyttää, mutta tuskin tuollaiselta.  Aukio on muutenkin surullinen. Sen keskellä on lukemattom...

Mitä tehdä kolmantena päivänä? Vieläkö kävelisin basaareissa mitään ostamatta, mitään tarvitsematta? Vai menisinkö jonnekin puistoon? Vai istuisinko muuten vain kahviloissa, erityisesti hotellini terassilla? Puisto houkutteli. Pari kolme kilometriä Koutoubiasta on Angel-puisto, joka on Unescon maailmanperintölistalla. Se on perustettu hedelmäpuutarhaksi 1200-luvulla ja sitä on sen koommin ylläpidetty. Sinne voisi olla kiva kävellä. Lähdin matkaan. Kilometrin käveltyäni saavuin tinaseppien aukiolle, jolla myydään samanlaisa lyhtyjä kuin muuallakin. Pääosa sepistä on siirtynyt ties minne jättäen aukion kahviloille. Kahviloissa oli kaikissa ruokalistat englanniksi, mikä kertoo turismista. Aukion lähelllä on Bahia-palatsi, 1700-luvulla rakennettu parinsadan huoneen ja miljoonan mosaiikkitiilen kokonaisuus. Palatsi mainitaan kaikissa matkaoppaissa ja niin sinne olikin jo sadan metrin jono. Jonotus ei ole mielipuuhaani, joten jatkoin matkaani. Kävelin lähemmäs Angel-puistoa kunnes muutama pa...

  Kun valot syttyvät ja tämä rukous alkaa, on taas lupa alkaa syödä, juoda, tupakoida ja muutoinkin elää kuten muulloinkin. Vaan ei pidä alkaa rötväilemään, koska ramadan jatkuu ja huomennakin auringon noustua ei sovi syödä, juoda jne. Tämä ei Marokossa koske kuin muslimeja, mutta sivistynyt ja hyväkäytöksinen noudattaa paikallisia tapoja eikä ainakaan kadulla syö juo jne. Itse koitin kaksi päivää noudattaa ramadania. Minulle kävi kuten paikallisillekin: nuukadin, väsähdin, oli aivan krapulainen olo janon ja nestevajeen vuoksi. Paikalliset nuokkuvat, nukkuvat kaduilla ja toreilla. Syömättömyys ei ole sinänsä ongelma, juomattomuus on. Kaksi päivää riitti minulle. En vieläkään juo kävellessäni Marrakechin kaduilla, mutta omassa hotellissani kyllä. Ja tänään join Marrakechin museon kahvilassa minttuteetä vaivihkaa taaimmaisessa nurkkapöydässä. Hieman ihmettelen länsimaisia turisteja, jotka nyt ramadanin aikaan kulkevat ympäriinsä puolialastomina. Eihän täällä ole edes sään puolesta ta...

  Kovasti paljon ovat täällä Marrakechissä paikalliset ketaleet sitä mieltä, että meikämane on hashista ja marihuanaa vailla, että just nyt keskellä kirkasta päivää kaupungin vilkkaalla kadulla kannattaisi huumeiden puutostila hoitaa kuntoon. Fiksummat pysäyttävät minut ja kysyvät kohteliaasti, jotta ostaisinko. Vähemmän fiksut kuiskivat "hashishashis", "marihuana". No, en ole ostanut. Sen sijaan näin kyllä souk-basaarin syövereissä miten pimeällä pihalla länsimaalaiset nuorukaiset huumeita ostivat. Ostamisen jälkeen olivat helpottuneen ja odottaivaisen onnellisen oloisia. Toivottavasti poliisi ei hoksaa nuorukaisten touhuja. Kuulemma huumeiden halluspidosta voi päästä nauttimaan paikallisia ruokia pariksi vuodeksi Marokon valtion laskuun. Vaikka olisikin puute, niin ei nyt niin kova. Eikä ole. Edes alkoholia ei tee mieli, koska on ramadan (ja siksi tavallistakin epäkohteliaampaa juoda sitä) ja koska se on täällä kalliimpaa kuin kotimaassa. Lasin paikallista viiniä ...

  Aasit ovat suloisia. Niillä on liikuttava ääni, jota ne käyttävät harvoin. Ensimmäisellä videolla kävelevät aasit tervehtivät seisoskelevaa, joka kuunteli tarkasti korviaan heilutellen. Kuuntele Instassa . Aasi on luonnollisesti perinteinen vetojuhta, määkiessäänkin hiljaisempi ja katuilmaa vähemmän saastuttava kuin täällä valitettavan yleiset kaksitahtimoottoriset mopot, skootteri, lavamopot, koppimopot ja ties mitkä. Taloudellisesti mietittynä aasin ja polttomottoripäristimien suhde on mielenkiintoinen. Aasi on paljon hitaampi kuin pienilavainen mopo. Aasi on varmaan halvempi hankintahinnaltaan ja todennäköisesti vaatii vähemmän huoltoa ja kestää pidempään. Polttoaineen hinnasta on vaikea sanoa. Luultavasti aasin hyötysuhde on mopolaitetta parempi, mutta mistä täysin kasvitttomassa kaupungissa laidun? Aaseja käy sääliksi metelin ja savukaasujen vuoksi. Mitenköhän paljon ne kärsivät. Ihmisen elämä on täällä saasteiden vuoksi varmasti paljon lyhyempi kuin voisi olla.

  Marrakech on kissojen kaupunki. Hotellini terassiravintolassa ja sen liepeillä majailee viitisen kissaa, joista tämä minun väriseni on tullut kumpanakin aamuna tervehtimään minua. Kun ravintolaan menee syömään, on katsottava ettei jokin kissoista ole jo varannut tuolia. Usein on, silloin on valittava toinen istuin. Basaarissa monilla kaupoilla on omat kissansa, joille on tarjolla vähintäänkin vettä, toisinaan ruokaakin. Kissoilla on pentueet kaupankäynnin keskellä. Kauppakissat voivat hyvin vaikkeivät paksusti. Huonommin menee sivukujien kissoilla, joilla näkyy ja varsinkin kuuluu olevan reviirikiistoja. Kujakatit ovat laihoja ja pieniä, turkki ei kiillä. Islam pitää kissoja puhtaina. Ne saavat jopa käydä moskeijassa eikä kissan maistamaan ruoka saastu. Siksi varmaankin täällä kissoja on enemmän kuin missään aiemmin vierailemassani kaupungissa. Koiria täällä ei ole. Aaseja, hevosia työtä tekemässä. Ja tietenkin lintuja: mustarastaita, pääskysiä, puluja, maaseudulla pikkukaupungei...

Rebecca Solnit kertoo kirjassaan oman elämänsä kautta muun muassa San Franciscon marginaalitaiteen historian 1950-luvulta, beat-runoilijoiden misogynian, homo-liikkeen synnyn ja AIDS:n historian, oman elämänsä kirjoittajana, ja muutamien SF:n alueen muuttumisen, gentrifikoitumisen. Solnit koki kotonaan kovia, seksuaalista häirintään ja pakeni sitä ensin kirjojen pariin, sitten vuorille ja muutti 17-vuotiaana pois kotoa. Hän sai onnekseen pitkäaikaisen ja halvan vuokra-asunnon mustien alueelta. Asunto, jossa hän eli 25 vuotta muodostui hänelle turvasatamaksi. Nuoren naisen elämä oli 1970-luvulta alkean jatkuvaa miesten pelkäämistä. Milloin miehet eivät fyysisesti pahoinpidelleet, he kähmivät ja ehdottelivat ja seurasivat ja kun eivät saaneet mitä halusivat, uhkasivat tappaa. Välillä tappoivatkin. Solnit kärsi tästä - ja yhä kärsii - hyvästi. Hänen pelastuksekseen koituivat kirjoittaminen, muutama onnekas tapaaminen ja työpaikka, joiden myötä hänestä tuli menestynyt kirjailija ja hän saa...

  Kauppa käy Marrakechin souk-markkinoilla. Tarjolla on kaikkea turisti voi haluta ja paikallinen tarvita. On omat alueensa vöiden, kukkaroiden, kulhojen, kaapujen, kiiltävien esineiden, kuivien ruokien, tuoreiden ruokien, karkkien ja kakkujen, juuri taottujen veitsen ja ties minkä myyjille ja ostajille. Tavarat ovat esillä houkuttelevasti. Jos niitä pysähtyy tarkemmin katselemaan, kuulee heti sujuvan myyntipuheen usealla kielellä. Turistin, jolla on laukussaan tilaa, on vaikeata välttyä houkutukselta. Alkaa tinkiminen, ja ei aikaakaan kun sekä myyjä että turisti ovat tyytyväisiä. On aika siirtyä eteenpäin. Tällaiset markkinat ovat jatkuneet vuosituhansia. Ne on rakennettu kapeiden kujien varsille auringolta ja sateelta turvaan. Siksi kävelymatkat ovat lyhyet - siinä missä länsimaisessa kauppakeskuksessa ei olisi vielä tallustanut parkkipaikalta ulko-ovelle, on soukissa nähnyt satoja kauppoja. Aika muuttuu, ja sen mukana tavat. Ihminen on laiska. Jos jonnekin pääsee mopolla tai mo...

Salainen puutarha ei ole enää salainen. Netissä se kuuluu kymmenen tärkeimmän nähtävyyden joukkoon Marrakechissä. Koska täällä on kovin vähän puistoja ja koska katujen varsilla vanhassa kaupungissa ei ole puille sijaa, innostuin kovasti salaisesta puutarhasta. Se on 1800-luvulta peräisin olevan marokkolaisen arkkitehtuurin merkkiteos, kahden neliskulmaisen puutarhan yhdistelmä. Puutarhojen ympärillä on ollut sittemmin näyttelytiloiksi ja kahviloiksi muutettuja palatsimaisia asuintiloja. Puutarhan nurkassa nököttää torni, josta voi katsella markkinoiden elämää ja kattojen yli maaseudulle.  Nähtävyydet kokoavat turistit luokseen. Jos nähtävyyteen tutustuminen edellyttää pääsylipun, muodostuu ulkopuolelle jono. Niin oli käynyt tälläkin kertaa, mutta fiksuna ohitin jono ostamalla jonoa katsellessani lipun netistä. Pääsin jonon ohi. Lipun ostaminen kesti saman verran kuin sen myyminen puutarhan lipunmyyjältä. Näin tein muuten vuonna 2022 Madridissa Pradoon mennessäni. Miksi muut jono...

  Onnellisuus, lämmin ja syvä tunne, että just nyt, just tässä kaikki on hyvin. Että kannatti matkustaa tänne vaikka jotenkin jännitti. Että nyt just ei puutu mitään, saan syödä koko päivän paastomisen jälkeen, lasissa on viiniä, omaan huoneeseen on 50 askelta.  Ja että puhuin rakkaan Sirkku n kanssa puhelimessa ennen kuin tulin tähän, ja että tapaan roihuvuorelaisia ystäviä huomenna. Ja että matkaani on jäljellä vielä yli kuukausi ja tapaan Sirkun Berliinissä pääsiäisenä. Sekin on suurenmoista. Näin kauas ja nyt yhtäkkiä onnellisuus. Tai sitten kaikki johtuu vain siitä että oli nälkä ja jano ja nyt ei enää ole. Ihanaa. Just nyt just tässä.

Kävelin kohti hotellia Marrakechissä, kun joku tai jokin veti minua poninhännästäni. Apinako, ajattelin, mutta miten se niin ylhäältä. Ei ollut apina, oli pieni hampaaton kolmekymppinen mies, joka olisi kovasti halunnut rahaa. En antanut, joten hän riuhtoi olkalaukkuani. Päästin perkeleen ja hän päästi otteen laukustani. Kuvia instassa.  Marrakech on iso kaupunki, jossa on kaikenlaista, tuollaistakin. Hotelliini on asemalta kolme kilometriä. Kävelin, koska en löytänyt bussipysäkkiä ja pitkän (liki 6 tuntia ja 550km) junamatkan jälkeen kävely tuntui hyvältä. Voimia ja hermoja oli vähän, koska maassa maan tavalla ramadan. En syönyt enkä juonut ennen kuin pääsin hotelliini. Sitten söi leivoksen ja join puoli litraa vettä. Niiden voimin tutustui vanhaan kaupunkiin ja läheiseen moskeijaan. Se on kuulemma erityisen tärkeä, monien muiden esikuva.  Junamatka alkoi aamulla 1. luokan loungesta. Siellä ei ollut tarjoilua (ramadan) ja eikä lämmitystä. Oli mukava sohva. TGV-juna painoi ...

Laiva lähti kun sille tuli lähdön aika , tunnin aikataulussa mainittua myöhemmin. Kahvila ja rafla olivat kiinni, koska on ramadan ja hyvin vähän matkustajia. Satoi ja tuuli, ulkona ei juurikaan voinut lähdön jälkeen seisoskella katselemassa Gibraltarin salmen liikennettä. Laivan ikkunasta sen näin olevan vilkasta ja isolaivaista. Muutama sota-alus oli matkalla itään. Siellähän sota on.  Matkalla laiva keinui niin, että välillä siirryin tuolineni 1,5 metriä taaksepäin. Sen jälkeen kiilasin tuolini kiinteästi lattiaan pultatun pöydän ja laivan seinän väliin. Siinä pysyin, kun laiva viimeiset 6 kilometirä keinahteli alle 10 km/h vauhdilla satamaan.  Laivalla tarkistetaan passit. Pienessä kopissa istuu ison egonsa katkeroittama poliisii, joka pyytää kirjoittamaan valkoiselle paperilapulle nimen ja passin numeroin, skannaa passin, saa jostain lukusarjan, jonka kirjoittaa passiin ja paperilappuun, jonka heittää epämääräiseen pinoon. Kun poistumme laivatsta autokannen kautta kä...