Nouvelle vague / Richard Linklater

Joskus silloin kauan sitten elokuvan saattoi tehdä ilman raakaa väkivaltaa, perheväkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, erikoistehosteita, satojen ihmisten joukkokohtauksia. Kunhan oli hyvä tarina ja taito kertoa se elokuvan keinoin. Nykyään tämmöisestä on likimain turha haaveilla, väkivaltaa tungetaan tarinoihin, joissa se ei ole välttämätöntä, kuvien pitää olla tietokonetehdyt eikä Pariisi riitä sellaisenaan, aina on kehitettävä jotain hienompaa kuin ennen.

Linklaterin elokuva kertoo Ranskan uudesta aallosta, erityisesti Jean-Luc Godardin elokuvan Viimeiseen hengenvetoon tekemisestä. Kyseinen elokuvahan on jokaisen elokuvista mitään tietävän vähintään kerran näkemä, monesti yhdeksi maailman parhaista mainittu. 

Godard oli kriitikko, jo nuorena syvästi ystäviensä kanssa elokuvaa miettinyt. Kun hän sitten sai mahdollisuuden ohjata Truffautin käsikirjoituksen, hän ei epäröinyt vaan teki elokuva, jollaista ei ollut ikinä aiemmin tehty. Ja sellaisen tekeminen vaati erityistä tekemisen tapaa, käsikirjoituksen luomista aamulla kahvilassa, ottojen vähyyttä, henkilöiden ohjaamista puheella kuvauksen aikana ja jälkiäänitystä. 

Linketer kertoo elokuva tekemisestä melkeinpä dokumentaarisesti. Tulos on riemastuttava, hyväntuulinen kunnianosoitus elokuvalle, uudelle rohkealle ajattelulle ja toki myös Pariisille. 

Voi kun maailmassa olisi enemmän tämmöisiä elokuvia ja elämänasennetta. Onneksi on edes tämä suurenmoinen yksi elokuva, jonka voisin käydä heti huomenna katsomassa uudestaan. Olisko tämä siis sellainen lohtuelokuva (vrt. lohturuoka)?