Kudos / Rachel Cusk
Rachel Cuskin romaanitriologian kolmas osa, Kudos, on saanut ylistäviä kritiikkejä, samaan tapaan kuin hänen kaksi aiempaa teostaan Outline ja Transit. Guardianin kritiikki kertoo hänen kirjoistaan olennaisimman, joten en itse yritä toistaa jo kerrottua. Kannattaa lukea nyt ensiksi Guardianin kritiikki, joka suurelta osin osuu mielestäni oikeaan. Tai Nuoren Voiman näkemykset.
Kerron silti, kun nyt kirjat luin ja kirjoittamaan ryhdyin, joitakin omia havaintojani. Kirjat siis kertovat Cuskin oloisesta, eronneesta, keski-ikäisestä, menestyneestä kirjailijasta. Niissä on siis hyvin samanoloinen pohjavire kuin Knausgaardin teoksissa, mutta kirjoina Cuskin teokset ovat hyvin erilaisia. Toinen vertailukohta voisi mielestäni olla Siri Hustvedt, joka kirjoittaa myös keski-ikäisen, menestyneen, naispuolisen kirjailijan elämästä.
Cusk on kuitenkin löytänyt uuden tavan kirjoittaa omasta elämästään, tai oman elämänsä kaltaisesta elämästä. Siinä missä Knausgaard ja Hustvedt kirjoittavat pitkään ja laveasti, Cusk kirjoittaa hyvin tiiviisti ja lyhyesti. Cusk ei myöskään tuo itseään esille, aiemmissa kirjoissa hänen hahmonsa puhui hyvin vähän, hahmon tapaamat ihmiset sen sijaan puhuivat paljon. Sama jatkuu tässäkin kirjassa: Faye, Cuskin kaltainen hahmo, matkustaa Amerikasta Eurooppaan kirjallisuuskonferenssiin, tapaa jo lentokoneessa miehen. Mies kertoo elämästään, perheestään, lemmikkikoiraansa kohdanneesta tragediasta. Faye pääosin kuuntelee, mutta aiemmista kirjoista poiketen vastaa. Kuulemme siis vihdoin Fayen äänen, joka on juuri sellainen kuin odotimmekin.
Faye saapuu Eurooppaan, käy kahdessa eri maassa konferensseissa. Hän tapaa erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, oppaita ja kriitikoita. Jokaisella henkilöllä on krooninen puheripuli, juttua piisaa, hyvin jäsennellysti, monimutkaisin lauserakentein ja harvinaisin sanoin.
Fayen tapaamien ihmisten kertomukset ovat pääosin kiinnostavia, mutta heidän tapansa puhua on hyvin korkeakirjallinen. En ole eläissäni kuullut kenenkään puhuvan yhtä tarkasti, punnistusti, täydellisesti. Tämä puheen kirjallisuus, täydellisyys, häiritsee minua Cuskin teoksissa, tekee niistä vaikeasti uskottavia. Toisaalta, jos haluaa käsitellä keskiluokkaisten valkoisten ihmisten ongelmia teoreettisesti uskottavasti, puheen on oltava täydellistä, teoreettista, oppinutta.
Cuskin triologia, jonka aiemmista osista en kirjoittane, kannattaa lukea. Cusk on luonut uuden tavan kirjoittaa. On mielenkiintoista nähdä ryhtyvätkö muut kirjailijat matkimaan tai kehittämään edelleen Cuskin metodia.
Kerron silti, kun nyt kirjat luin ja kirjoittamaan ryhdyin, joitakin omia havaintojani. Kirjat siis kertovat Cuskin oloisesta, eronneesta, keski-ikäisestä, menestyneestä kirjailijasta. Niissä on siis hyvin samanoloinen pohjavire kuin Knausgaardin teoksissa, mutta kirjoina Cuskin teokset ovat hyvin erilaisia. Toinen vertailukohta voisi mielestäni olla Siri Hustvedt, joka kirjoittaa myös keski-ikäisen, menestyneen, naispuolisen kirjailijan elämästä.
 |
| Cuskin kolmikko |
Cusk on kuitenkin löytänyt uuden tavan kirjoittaa omasta elämästään, tai oman elämänsä kaltaisesta elämästä. Siinä missä Knausgaard ja Hustvedt kirjoittavat pitkään ja laveasti, Cusk kirjoittaa hyvin tiiviisti ja lyhyesti. Cusk ei myöskään tuo itseään esille, aiemmissa kirjoissa hänen hahmonsa puhui hyvin vähän, hahmon tapaamat ihmiset sen sijaan puhuivat paljon. Sama jatkuu tässäkin kirjassa: Faye, Cuskin kaltainen hahmo, matkustaa Amerikasta Eurooppaan kirjallisuuskonferenssiin, tapaa jo lentokoneessa miehen. Mies kertoo elämästään, perheestään, lemmikkikoiraansa kohdanneesta tragediasta. Faye pääosin kuuntelee, mutta aiemmista kirjoista poiketen vastaa. Kuulemme siis vihdoin Fayen äänen, joka on juuri sellainen kuin odotimmekin.
Faye saapuu Eurooppaan, käy kahdessa eri maassa konferensseissa. Hän tapaa erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, oppaita ja kriitikoita. Jokaisella henkilöllä on krooninen puheripuli, juttua piisaa, hyvin jäsennellysti, monimutkaisin lauserakentein ja harvinaisin sanoin.
Fayen tapaamien ihmisten kertomukset ovat pääosin kiinnostavia, mutta heidän tapansa puhua on hyvin korkeakirjallinen. En ole eläissäni kuullut kenenkään puhuvan yhtä tarkasti, punnistusti, täydellisesti. Tämä puheen kirjallisuus, täydellisyys, häiritsee minua Cuskin teoksissa, tekee niistä vaikeasti uskottavia. Toisaalta, jos haluaa käsitellä keskiluokkaisten valkoisten ihmisten ongelmia teoreettisesti uskottavasti, puheen on oltava täydellistä, teoreettista, oppinutta.
Cuskin triologia, jonka aiemmista osista en kirjoittane, kannattaa lukea. Cusk on luonut uuden tavan kirjoittaa. On mielenkiintoista nähdä ryhtyvätkö muut kirjailijat matkimaan tai kehittämään edelleen Cuskin metodia.
Kommentit