Kuunpäivän kirjeet - Emmi Itäranta

 Emmi Itärannan esikoisteos, Teemestarin kirja, yllätti minut täydellisesti. En tiennyt olevan mahdollista käsitellä ilmastonmuutosta päiväämättömään tulevaisuuteen sijoittuvat sadunomaisen kertomuksen kautta, vihjeenomaisesti, tarkkoja yhteiskunnallisten olojen kuvailua vältellen. Itärannan kieli oli myös uudenlaista, pumpulinpehmeän runollisen kepeää ja samalla tarkkaa. 

Itärannan uusi teos, Kuunpäivän kirjeet, käsittelee vielä kaukaisempaa tulevaisuutta, 2100-luvun loppua. Ihmiskunta on onnistunut liki tuhoamaan maan päästämällä ilmastonmuutoksen valloilleen ja aiheuttamalla sukupuuttoaallon, joka on tappanut jopa kuuset. Samaan aikaan ihmiskunta on kuitenkin onnekkaasti keksinyt pimeää ainetta käyttävän moottorin ja pystynyt levittäytymään ensin kuuhun, sitten Marsiin ja lopuksi jopa Jupiterin kuihin. Erilaisia siirtokuntia on paljon, niillä jokaisella oma tarkoituksensa ja kulttuurinsa, osa tiukan uskonnollisia, osa liberaaleija, osa rikkaita ja osa alistetuja. Erityisen alistettu on maa, jota Marsissa asuvat kohtelevat kuin mitkäkin valloittajat ja siirtomaaisännät. 

Kirja kertoo juonitasollaan Lapissa syntyneen Lumi Salon ja hänen miehensä Solin tarina. Lumi on parantaja, sielujen maailmassa seikkaileva, mystistä lääketiedettä harjoittava. Sol on biologi, joka on ottanut elämäntehtäväkseen löytää keino maapallon katastrofisen tilan (ilmastonmuutos, mikromuovit merissä jne) korjaamisen. 

Yhtäkkiä Sol katoaa ja Lumi jää yksi. Lumi alkaa etsiä Solia sekä reaalimaailmasta että yhä epätoivoisempana sielujen maailmasta, tavallaan tuonpuoleisesta. Etsinnät myötä pääsemme tutustumaan elämään eri planeetoilla ja keinotekoisissa maailmoissa, näemme millaista teknologiaa on käytössä; yllättäen paperiset kirjat ja muistilehtiöt ja kotiin tulevat paperimainokset ovat yhä keskeisiä vaikka samaan planeettojen välinen liikenne on jokapäiväistä ja Marsissa virtaavat joet ja kasvavat puut ja lentävät perhoset. Erityisen kummallista on, että mönkijää pitää yhä käsiohjata. Teknologian kehitys tai sen ottaminen käyttöön tapahtuvat Itärannan maailmassa merkillisellä tavalla. 

En käsittele kirjan juonta tarkasti tässä, koska juoni on syytä jättää lukijan nautittavaksi. Sanottakoon, että Isomäen kirjat ovat selvästi vaikuttaneet Itärantaan, jopa Saraswati on mainittu, samaan tapaan kuin jonkinlainen tekno-optimismin pohjavirtaus kulkee läpi kirjan. 

Kirjaa voi lukea satuna, hyvin kauniita sellaisena. Kirjaa voi lukea myös parhaan scifi-perinteen jatkajana eli nykymaailman kritiikkinä käyttäen keinona kuvitteellista tulevaisuutta. Tai sitten kirjan voi lukea rakkauskertomuksena - sekä ihmisten että heidän käyttämänsä kielen. Itäranta kirjoittaa yhä kauniisti vaikka pumpulinpehmeä keveys onkin väistymässä osin taustalle, huoli maailmantilasta ilmeisesti edellyttää suorempaa ja tarkempaa kieltä. 

Hieno teos, joka saattaisi parantua toisella lukukerralla, varsinkin jos kirjaan voisi käyttää kokonaisen päivän. Kirjassa on näet niin paljon eri tasoja ja yksityiskohtia, että pätkittäinen lukeminen helposti kadottaa osan nautinnosta.