Karl Ahon matka Stalinin punaiseen helvettiin / Sven Pahajoki

Kirja 13/2019

Stalinin ajan vainoista ja niihin joutuneista ihmisistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja. Kertomukset ovat pääosin samanlaisia ja nyttemmin jo tuttuja aina Ivan Denisovisin päivästä Vankileirien saariston kautta Ikitiehen: syyttömät joutuvat milloin mistäkin syistä tuomituiksi 10 vuodeksi tai pidemmäksi ajaksi epäinhimillisiin oloihin rakentamaan suurta sosialistista yhteiskuntaa. Suurin osa heistä kuolee, mutta aivan ihmeellisellä tavalla jotkut jäävät henkiin kertomaan Neuvostoliiton täydellisestä epäonnistumisesta yhteiskuntana.

Suomalaisen Karl Ahon isä pakeni vaimonsa ja muutaman lapsensa kanssa  Lapuan liikkeen murhamiehiä Tukholman kautta Neuvostoliittoon ja päätyi Petroskoihin. Karl jäi Suomeen, mutta loikkasi itsekin 18-vuotiaana sosialistisen unelman huokuttelemana ja äitiään ikävöiden rajan yli Neuvostoliittoon. Jo ennen rajan ylitystä moni häntä varoitteli, ettei kannattaisi, että rajan takana odottaa vain helvetti. Niin siellä odottikin: ensin Karl joutui pariksi vuodeksi vankilaan, sitten pääsi kuin pääsikin äitinsä ja isänsä luo suomalaisten ja amerikkalaisten yhdessä rakentamaan kolhoosiin Petroskoin lähelle. Karl sai opiskelle ja juuri kun hän oli valmistumassa, alkoivat Stalinin vainot ja Karl joutui ensin vankilaan kidutettavaksi vuonna 1938 ja sittemmin eri puolille NL:a leireille. Sodan jälkeen hän vapautui ja muutaman karkotuksessa vietetyn vuoden jälkeen pääsin palaamaan Petroskoihin.

Petroskoissa Karl työskenteli maataloustutkijana ja tutustui amerikansuomalaisten tyttäreen, Mirjamiin, jonka perhe oli myös 1930-luvun alussa saapunut suurin toivein NL:oon. Karl ja Mirjan saavat lapsen ja elävät köyhää ja pelon täyttämää elämää aina vuoteen 1985. Gorbatsevin astuttua valtaan Karl rohkaistuu kirjoittamaan kirjeen Suomen presidentille Mauno Koivistolle, joka myöntää Karlille perheineen Suomen kansalaisuuden ja he pääsevät muuttamaan Suomeen vuonna 1991. Mirjan elää vain muutaman vuoden, mutta Karl elää aina 96-vuotiaaksi ja kuolee vasta 2006.

Kirja on erittäin vakuuttava kuva NL:n mielettömyydestä, mutta myös toivosta ja rakkaudesta ja elämän vahvuudesta. Kannattaa ehdottomasti lukea.