Suo / Marko Leino

Kirja 14/2019

Surkeuden surkeus vallitsee 100-vuotiaassa Suomessa, jos Marko Leinon Suo-romaania on uskominen. Surkeus on vallinnut Suomessa jo ainakin vuoden 1918 sisällissodasta lähtien, jolloin veli nousi naapuria vastaan ja meininki oli raakaa. Raakuus on siitä asti jatkunut, mutta muuttanut muotoaan. Ainoa mikä on pysynyt on ylenmääräinen viinan kanssa läträäminen, siitä johtuvat riidat ja hakkaamiset, lasten laiminlyönnit, housuun kusemiset ja ankara katkeruus. Loputon yksinäisyys perheissä, toisten kuuntelemattomuus ihan joka paikassa ja hotakaistyyliset nokkeluudet.

Kirjan kuva Suomesta on todella synkkä. Epäonni, köyhyys ja pettäminen ja epärehellisyys jatkuvat sukupolvesta toiseen. Isoisä tappaa kaimansa sisällissodassa, isä vammautuu juopoksi vaimonhakkaajaksi sodassa, poika ryhtyy epäonnistuneeksi rokkariksi ja panee teinin paksuksi, hänen poikansa sitten epähuomiossa houkuttelee naapurintytön avantoon kuolemaan. Toivoa ei tunnu olevan missään.

Tilastojen mukaan Suomi on kuitenkin kehittynyt paljon vuosisadassa. On varmaankin mahdollista, että Suo-romaanin kaltainen surkeus ja köyhyys ja toivottomuus, kesäpäivien loputon sade ja koskaan loppumaton marraskuinen pimeys ja helmikuun hanki, jonne äidit lapsineen pakenevat, vallitsee Suomessa eikä ikinä sitä pois saada.

Leinon romaanin maailma on merkillisessä ristiriidassa esimerkiksi Kjell Westön kirjojen yläluokan elämien kuvausten kansssa. Vaikka molemmissa on surua - ehkäpä romaania ei voi kirjoittaa surutta - päähenkilöiden maailmat eivät kohtaa.

Vaikka on ehkä virhe pyrkiä löytämään kirjallisuuden hahmoista samaistumiskohteita, niin Leinon henkilögallerista en tunnista ketään, en vaikka kävisin oman sukuni läpi niin hyvin kuin muistan.

Merkillinen romaani. Kannatti lukea vaikka jäinkin ymmälleni.