Pimeys / Pekka Jaatinen
Kirja 66/2019
Aina välillä on hyvä lukea jotain helppoa. Aina välillä on kivaa lukea sotakirjoja. Ja aina välillä sattuu käsiin kiinnostava sotakirja. Nyt kävi niin!
Pekka Jaatisen Pimeys on kiinnostava kirja. Kiinnostavuus syntyy lähinnä sukellusvenesodan kuvaamisesta, jossa Jaatinen onnistuu oikein kiitettävästi. Sukellusveneen ahtaus, hyökkäämisen jännistys ja saaliina, syvyyspommitettavana olemisen kauhu ja pelko ovat pätevästi kuvattuja. Vaikka Jaatinen ei olekaan mitenkään erityisen hyvä henkilökuvaaja, niin hänen hahmonsa herättävät silti empatiaa.
Kirjassa on kaksi tasoa. Toisella tasolla saamme seurata Vesihiisi-sukellusveneen ja sen miehistön elämään jatkosodan aikana. Oppaanamme on pääosan esittäjä Viljo, nuori fiksu radisti. Hän täyttää velvollisuuteensa, pelkää ja ahdistuu, lopulta aivan liikaa. Viljon kautta saamme seurata myös nuorten sotilaiden lomaelämää, joka koostuu viinasta ja naisista, ei vain naisista puhumisesta. Viljon naisystävä jää hyvin ohueksi, hänestä olisi voinut saada enemmänkin irti.
Toisella tasolla olemme 1980-luvun alun Kemissä. Viljo on alkoholisoitunut, ajanut hulluudellaan ja väkivaltaisuudellaan perheensä luotaan. Juo ja muistelee vanhoja. Pojanpoikansa ja tämän kaveri käyvät välillä Viljon kanssa juopottelemassa ja kuulemassa kertomuksia sukellusvenesodasta. Viljon mielenterveys ei ole ihan kohdallaan ja hänellä on pistooli. Siitä ei hyvää seuraa.
Kirjan lopussa tarinan tasot yhtyvät, sodan ajalta paljastuu hieman noloja salaisuuksia. En kerro niitä tässä, koska niiden yllättävyys on kirjan parhaita kohtia.
Kirja kannattaa lukea, jos se käsiin sattuu ja on muutama tunti ylimääräistä aikaa. 200 sivun lukemiseen ei montaa tuntia kulu.
Aina välillä on hyvä lukea jotain helppoa. Aina välillä on kivaa lukea sotakirjoja. Ja aina välillä sattuu käsiin kiinnostava sotakirja. Nyt kävi niin!
Pekka Jaatisen Pimeys on kiinnostava kirja. Kiinnostavuus syntyy lähinnä sukellusvenesodan kuvaamisesta, jossa Jaatinen onnistuu oikein kiitettävästi. Sukellusveneen ahtaus, hyökkäämisen jännistys ja saaliina, syvyyspommitettavana olemisen kauhu ja pelko ovat pätevästi kuvattuja. Vaikka Jaatinen ei olekaan mitenkään erityisen hyvä henkilökuvaaja, niin hänen hahmonsa herättävät silti empatiaa.
Kirjassa on kaksi tasoa. Toisella tasolla saamme seurata Vesihiisi-sukellusveneen ja sen miehistön elämään jatkosodan aikana. Oppaanamme on pääosan esittäjä Viljo, nuori fiksu radisti. Hän täyttää velvollisuuteensa, pelkää ja ahdistuu, lopulta aivan liikaa. Viljon kautta saamme seurata myös nuorten sotilaiden lomaelämää, joka koostuu viinasta ja naisista, ei vain naisista puhumisesta. Viljon naisystävä jää hyvin ohueksi, hänestä olisi voinut saada enemmänkin irti.
Toisella tasolla olemme 1980-luvun alun Kemissä. Viljo on alkoholisoitunut, ajanut hulluudellaan ja väkivaltaisuudellaan perheensä luotaan. Juo ja muistelee vanhoja. Pojanpoikansa ja tämän kaveri käyvät välillä Viljon kanssa juopottelemassa ja kuulemassa kertomuksia sukellusvenesodasta. Viljon mielenterveys ei ole ihan kohdallaan ja hänellä on pistooli. Siitä ei hyvää seuraa.
Kirjan lopussa tarinan tasot yhtyvät, sodan ajalta paljastuu hieman noloja salaisuuksia. En kerro niitä tässä, koska niiden yllättävyys on kirjan parhaita kohtia.
Kirja kannattaa lukea, jos se käsiin sattuu ja on muutama tunti ylimääräistä aikaa. 200 sivun lukemiseen ei montaa tuntia kulu.
Kommentit