La Verite - Hirokazu Kore-edan elokuva
Alkuvuodesta, aikana ennen koronaa, kävin ahkerasti elokuvissa. Minulle sattui jäämän edellisestä työpaikastani kulttuuriseteleitä, joilla sain ostetuksi Finnkinon sarjalippuja, joista suuri osa nyt jäi käyttämättä.
No, se lipuista. Pyrin valitsemaan erilaisia elokuvia, erityisesti eurooppalaisia elokuvia. Huomasin ohjelmistosta La Verite -elokuvan. Sen tapahtumapaikaksi mainittiin keväinen Pariisi. Siinäpä oli jo riittävä syy lipun hankkimiseen. Elokuvan pituuskin oli alle 2 tuntia. Ihanaa, luvassa kauniita kuvia keväisestä Pariisista.
Vaan eipä siinä niin käynytkään. Ensinnäkään elokuvasta ei käynyt ilmi oliko kevät vai syksy. Toisekseen Pariisia siinä ei juuri näkynyt yhtä puiston keskellä (ja vankilan edessä) olevaa taloa ja elokuvastudiota lukuunottamatta. Se Pariisista.
Mutta eipä hätää. Elokuva on kerrassaan mainio. Juoni menee seuraavasti. Pääosissa ovat äiti (jota esittää Catherine Deneuve) ja tytär (Juliet Binoche, yksistään syy nähdä elokuva, erityisesti tässä roolissaan). Äiti on menestynyt näyttelijä, jo vuosikymmeniä suurta suosiota nauttinut. Tytär on New Yorkiin muuttanut käsikirjoittaja, joka tulee Pariisiin juhlimaan äitinsä kirjoittaman omaelämäkerran julkaisua. Samaan aikaan äiti esiintyy pienessä roolissa tekeillä olevassa elokuvassa.
Äiti ei ollut näyttänyt elämäkertaansa tyttärelleen ennen kirjan ilmestymistä. Ensimmäisenä yönään Pariisissa tytär lukee äitinsä elämäkerran. Tyttären mielestä äiti muistaa asiat väärin, kertoo olleensa enemmän mukana tyttärensä elämässä kuin koskaan oli näyttelijyydeltään ehtinyt. Äiti on myös häivyttänyt tyttären isä, edellisen aviomiehensä elämäkerrastaan. Isä paukahtaa yhtäkkiä juhliin mukaan.
Elokuva käsittelee äidin elämäkerran, erityisesti sen puutteiden, kautta muistamisesta, ihmisten kokemusten eroavaisuuksia, pitkän elämän aikana syntyneiden sosiaalisten kiemuroiden, kateuden ja katkeruuden verkkoja. Kerronta on luontevaa, tapahtumat ovat suurelta osin tekstissä, mitään erityisen suurta elokuvallista erikoisuutta ei tarvita. Äiti, tytär, isä, äidin uusi mies ja muutama muu keskeinen henkilö istuvat eri paikoissa ja keskustelevat. Välillä keskustelu äityy riidoiksi, tavarat lentelevät ja ovet paiskoutuvat kiinni. Uskottavaa elämää.
Deneuve esittää mainiosti ikääntynyttä, itseensä ja omaan uraansa käpristynyttä, hieman alkoholisoitunutta näyttelijää, jolle tyttärensä vastaväitteet omaelämäkerrasta ovat tuskallisia. Binoche tyttärenä on kiehtova sekoitus pariisilaista tytärtä ja newyorkilaista kirjoittamisen ammattilaista. Näyttelijätyö on uskottavaa, välitöntä, miellyttävää.
Elokuvassa on muutama muukin kiehtova sivujuoni, joita en tässä nyt paljasta. Sanottakoon nyt kuitenkin, että loppu on pompahtelevan iloinen.
No, se lipuista. Pyrin valitsemaan erilaisia elokuvia, erityisesti eurooppalaisia elokuvia. Huomasin ohjelmistosta La Verite -elokuvan. Sen tapahtumapaikaksi mainittiin keväinen Pariisi. Siinäpä oli jo riittävä syy lipun hankkimiseen. Elokuvan pituuskin oli alle 2 tuntia. Ihanaa, luvassa kauniita kuvia keväisestä Pariisista.Vaan eipä siinä niin käynytkään. Ensinnäkään elokuvasta ei käynyt ilmi oliko kevät vai syksy. Toisekseen Pariisia siinä ei juuri näkynyt yhtä puiston keskellä (ja vankilan edessä) olevaa taloa ja elokuvastudiota lukuunottamatta. Se Pariisista.
Mutta eipä hätää. Elokuva on kerrassaan mainio. Juoni menee seuraavasti. Pääosissa ovat äiti (jota esittää Catherine Deneuve) ja tytär (Juliet Binoche, yksistään syy nähdä elokuva, erityisesti tässä roolissaan). Äiti on menestynyt näyttelijä, jo vuosikymmeniä suurta suosiota nauttinut. Tytär on New Yorkiin muuttanut käsikirjoittaja, joka tulee Pariisiin juhlimaan äitinsä kirjoittaman omaelämäkerran julkaisua. Samaan aikaan äiti esiintyy pienessä roolissa tekeillä olevassa elokuvassa.
Äiti ei ollut näyttänyt elämäkertaansa tyttärelleen ennen kirjan ilmestymistä. Ensimmäisenä yönään Pariisissa tytär lukee äitinsä elämäkerran. Tyttären mielestä äiti muistaa asiat väärin, kertoo olleensa enemmän mukana tyttärensä elämässä kuin koskaan oli näyttelijyydeltään ehtinyt. Äiti on myös häivyttänyt tyttären isä, edellisen aviomiehensä elämäkerrastaan. Isä paukahtaa yhtäkkiä juhliin mukaan.
Elokuva käsittelee äidin elämäkerran, erityisesti sen puutteiden, kautta muistamisesta, ihmisten kokemusten eroavaisuuksia, pitkän elämän aikana syntyneiden sosiaalisten kiemuroiden, kateuden ja katkeruuden verkkoja. Kerronta on luontevaa, tapahtumat ovat suurelta osin tekstissä, mitään erityisen suurta elokuvallista erikoisuutta ei tarvita. Äiti, tytär, isä, äidin uusi mies ja muutama muu keskeinen henkilö istuvat eri paikoissa ja keskustelevat. Välillä keskustelu äityy riidoiksi, tavarat lentelevät ja ovet paiskoutuvat kiinni. Uskottavaa elämää.
Deneuve esittää mainiosti ikääntynyttä, itseensä ja omaan uraansa käpristynyttä, hieman alkoholisoitunutta näyttelijää, jolle tyttärensä vastaväitteet omaelämäkerrasta ovat tuskallisia. Binoche tyttärenä on kiehtova sekoitus pariisilaista tytärtä ja newyorkilaista kirjoittamisen ammattilaista. Näyttelijätyö on uskottavaa, välitöntä, miellyttävää.
Elokuvassa on muutama muukin kiehtova sivujuoni, joita en tässä nyt paljasta. Sanottakoon nyt kuitenkin, että loppu on pompahtelevan iloinen.
Kommentit