Lauantaiesseet - Antti Arnkil

Ovi on auki, mutta minne?

Esseiden lukeminen on kuin lyhyiden matkojen tekemistä tuntemattomille alueille hyvän oppaan seurassa. Hyvä essee yllättää, kertoo jotain uutta maailmasta, opettaa jotain uutta lukijasta itsestään ja on kielellisesti nautittava.

Antti Arnkilin esikoisteos Lauantaiesseet on erinomaisen hyvää esseistiikkaa. Kirjassa on 11 esseetä pitkän esipuheen lisäksi. Aiheet vaihtelevat hyvin laajasti äidin kuolemasta Skavabölen pojat -näytelmässä, Dave Ghrolin taiteen kautta helvetin kuviin Hannu Raittilan teoksissa ja lopulta hyvin liikuttavaan tarinaan Arnkilin taiteellisesti yhteistyöstä (kustannustoimittajana) Reko Lundanin kanssa.
Kaikki esseet on kirjoitettu todella hyvin, niitä on ilo lukea. Erityisesti pidin Hannu Raittilan koko tuotannon läpikäyvästä esseestä, koska en ole itse Raittilaa lukenut. Nyt ymmärrän, että Raittilan lukeminen olisi hyvä tapa ymmärtää paremmin Suomen kehitystä nykytilaan, suomalaisen miehen mielenrakennetta (siis ehkä omaanikin). Kiinnostava on Arnkilin tulkinta Raittilan helvettikäsityksestä:

Tyypillisesti helvetti on Raittilalla henkistä pimeyttä, tarkoituksettomuutta, hämmennystä - ja sen mahdollistamaa hyväksikäyttöä ja riistoa. Pohjimmillaan helvetti on mielen katoamista elämästä.  Kokemuksen voi aiheuttaa omana irvikuvanaan toteutuva teknologinen hanke tai se voi olla jotakin henkilökohtaisempaa, esimerkiksi yksinäisyyden tai syvän ahdistuksen tunne. 

Luonnonmullistus, sota tai taloudellinen kriisi voi muuttaa yhteisön arjen helvetiksi. Elämä on tälläkin hetkellä [2014] helvettiä esimerkiksi Syyriassa.  

Osa Raittilan esseistä on hyvin kirjallisia, kommentaareja teoksiin, jotka itse ovat kommentaareja toisiin teoksiin. Näissäkin Arnkil onnistuu tuomaan esiin jotain yleisinhimillistä. Esimerkiksi essee "Asiallisia hommia ei suoriteta" kertoo Juha Koirasen elokuvan Partanen yhteyksistä Melvillen teokseen Bartleby. Molemmissa keskiössä on työntekijä, joka kieltäytyy tekemästään töitään ja saa näin yrityksen aivan sekaisin, jopa niin, että omistaja myy yrityksensä kiusankappaleineen kilpailijalle, jolle ongelma siirtyy. Arnkilin essee laajenee kirjallisuuden ja elokuvan yhteyksistä elämää ja ylipäätään ylenmääräisen työhön omistautumisen kritiikiksi.

Samaa teemaa Arnkil käsittelee kokoelman avausesseessä Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta, joka kertoo Paavo Rintalan romaanista Maatyömies ja kuu. Siinä Rintalan alter ego tuskailee maaseudulla työnsä (kirjoittamisen) turhuutta, aiemman suuren yhteiskunnallisen romaanin uudelleen kirjoittamisen mielettömyyttä, parempi olisi jättää koko homma ja ryhtyä kalastamaan.

Erityisen opettavainen on essee ranskalaisen situationistin Guy Debordin tuotannosta. Arnkil sattuu osallistumaan kaksipäiväiseen elokuvafestivaaliin, jossa hän näkee kaikki Debordin elokuvat 1950-luvulta 1980-luvulle. Sivistymättömyyttäni tunnustan, etten ollut aiemmin Debordista kuullut enkä juurikaan situationismiin perehtynyt. Ymmärsin, että situationismi oli sotien jälkeen syntynyt kapitalismikriittinen sosialismin muoto, jonka mukaan kapitalistinen talous muuttaa yhteiskunnan spektaakkeliksi ja tyhjentää sen merkityksistä. Tätä Debord käsittelee useissa elokuvissaa, jotka ovat aluksi muodoltaan erikoisia (ensimmäisessä ei ole yhtään kuvaa, vain valkoista tai mustaa ja puhetta) ja lopuksi ilmeisesti vanhan miehen nostalgisia muistoja nuoruutensa uroteoista (joihin nykynuoret eivät pysty).

Kerrassaan kiinnostava kirja. Kannattaa lukea, jos sattuu käsiin osumaan.