Viimeinen vuosi - Hanna Hauru

 Kolmas peräkkäinen kirja, joka kertoo kirjoitustyöläisen elämän köyhyydestä ja vaikeuksista. Erittäin väkevä kuvaus kirjailijan työn ahdistavuudesta 1950-luvun Pohjois-Pohjanmaalla uskonnollisen yhteisön puristuksessa. Toimeentulo on heikkoa, kerjuulle on lähdettävä, viinaan on rahaa hankittava, yksinäisyyteen ryypättävä. Aitoa menoa, silleen osin Mukan jalanjäljissä, joskin naiset puuttuvat. 

Kirja kertoo kirjailija Ilmari Rustailijan viimeisestä vuodesta. Alussa tapaamme Ilmarin kerjuulla, leipää ja voinokaretta naapurin emännältä ruinaamassa. Leivän saatuaan Ilmari palaa tupaansa, nälkäisenä ja epätoivoisena. Kirjoituskone on kanissa, paikallislehteen on pakko rustata novellin lyijykynää puukolla teroittaen. Nälkä on kova. Kun palkka tulee, Ilmari tuhlaa sen ruokakaupassa, syö itsensä kylläiseksi ja omatuntonta tuhlaamisesta huonoksi. 

Ilmarin elämä on lohdutonta. Vanhemmat ovat kuolleet aikoja sitten. Isän pilkkaa kirjailijuudesta ei jätä rauhaan, koko ajan on isävainaalle näytettävä. Äitiä on ikävä, äidin tukea ja lohdutusta. Eniten kuitenkin ikävä nuoruuden rakastettua Liisaa, joka ensisuudelman jälkeen nousi linja-autoon ja lähti kaupunkiin pyrkimään sihteeriopistoon. Lupasi palata, jos ei pääse opiskelemaan. Ei palannut. Liisa on mielessä koko ajan, kymmenien vuosien jälkeenkin. 

Ilmari pystyy kuitenkin kirjoittamaan, kadottamaan itsensä työhön, vaikka nälkä ja likaisuus ja naapureiden katse piinaavat. Verhot kiinni, päiväkauden tuvassa kököttäen Ilmari saa taas yhden romaanin valmiiksi, lähettää sen herroille Helsinkiin. Romaani julkaistaan, Ilmari saa rahaa, pystyy ostamaan konjakkia ja lakritsia ja aitoa kahvia. Harmillisesti Ilmarin pitää lähteä tapaamaan lehtimiehiä ja muita herroja läheiseen kaupunkiin. Siinä vaiheessa rahaa ei enää ole, joten Ilmari kävelee 60 kilometriä. Paluumatkalle kustantaja biffaa rahat bussilippuun. 

Tarina on sekä surullinen että kaunis. Ilmarin suoraselkäisyys yhteiskunnan vaatimusten edessä on ihailtavaa, uskollisuus Liisan muistolle liikuttavaa. Uskonnollisen maalaisyhteiskunnan kuvaus riipaisevaa. 

Hauru kirjoittaa kauniisti, hyvin lyhyesti, vähin sanoin paljon kertoen. Kirjaa voisi lukea tarinasta viis veisaten vain kielen vuoksi. 

Yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.