Hengittämisen taito - Joel Haahtela

Wittgenstein mukaillen on mahdollista väittää, että mitä ei romaaniin tarvitse kirjoitta, se on paras jättää kirjoittamatta. Joel Haahtela on mestarillinen kirjoittamatta jättäjä. Hän pystyy 160-sivuisessa kirjassa kertomaan tarinan, luomaan henkilöt, kuvailemaan ympäristön ja sanomaan jotain merkittävää ihmisyydestä siinä missä laajemmin kirjoittavalta kuluisi 320-sivun verran paperia ja mustetta. 

Uusimmassa kirjassaan Hengittämisen taito Haahtela on ottanut - minun käsittääkseni - tutkittavakseen rakkauden, uskonnon ja lasten ja vanhempien suhteet poikkeuksellisissa oloissa. Eipä mitään kovin pieniä ambitioita Haahtelalla tälläkään kertaa. 

Kirjan kertomus on näennäisen yksinkertainen. Päähenkilön kreikkalainen isä on häipynyt Helsingistä ties minne 15 vuotta aiemmin. Päähenkilö päättää tavata isänsä ja matkustaa tätintä (isän siskon) luo Kreikkaan. Täti kertoo isän elävän pienellä nimettömällä saarella vanhan munkin kanssa, pienessä luostarissa. Päähenkilö matkustaa saarelle, tapaa siellä isänsä ja kaksi munkkia, keski-ikäisen ja vanhan. Munkit elävät yksinkertaista elämää, pitävät messujaan läpi vuorokauden keskenään. Päähenkilö saa isänsä kertomaan miksi hän katosi, vanha munkki kuoleen, hänet haudataan. Muutaman kuukauden jälkeen päähenkilö palaa tätinsä luo. Kirja loppuu. 

Eipä siinä vielä mitään. Olennaista kirjassa eivät niinkään ole tapahtumat - vaikka ne toki kiinnostavan tarinan muodostavat - vaan saarella tapahtuva isän ja pojan tapaaminen, uskonnottoman pojan ja syvästi uskonnollisten munkkien tapaaminen, uskonnon merkityksen tajuaminen munkkien esimerkkien ja elämän  avulla. 

Kirjasta jää mieleen epätodellisen onnellinen, hieman jopa pyhyyttä lähenevä tunnelma. Kirja tekisi mieli lukea heti uudestaan, useamman kerran. Yhden kerran voisi keskittyä kieleen, toisen uskonnon kuvaukseen. Maagista.