Kuuleminen - Marjo Niemi

 Mitä taphtuu, kun ottaa päähän? No, joku ryhtyy ryyppäämään, toinen painuu lenkille. Marjo Niemen Kuuleminen - romaanin päähenkilö Titta K. ryhtyy kirjoittamaan kirjeitä. Hänen vaimonsa jättää, isä kuolee ja muutenkin menee ihan päin mönkää. Mitä pahemmin, sitä vimmaisemmin Titta kirjoittaa kirjeitään.

Titta kirjoittaa kirjeitä - eikä ihan mitä vain kirjeitä vaan vihaisia, vimmaisiä, epäileviä, humoristisia kirjeitä. Kunniansa saavat kuulla niin edesmennyt isä, luostarin vanhin, ystävä, ja ties kuka. Titta saa myös vastauksia kirjeisiinsä, mutta me emme saa niistä tietää kuin satunnaisten viittausten verran. 

Marjo Niemen tapa kirjoittaa tuo esiin yhteiskuntamme kummallisuuksia, keski-ikäisen ja -luokkaisen ihmisen (naisen, lesbon) ahdistuksen, epätoivon merkityksen kadotessa. Kirjeissään Titta etsii itseään peilaamalla muita itseensä. Kieli on rikasta, vimmaista, salahauskaa, joskus hotakaismaisesti toteavaa. 

Kirjan lukeminen oli aluksia hankalaa. Kuvittelin ja luulin ja varmaankin toivon lukevani romaania, joka alkaisi jostain ja kertoisi jonkinlaisen tarinan ja päättyisi johonkin. Kirja ei tee näin. Kirjan kirjeet eivät aluksi vaikuta muodostavan minkäänlaista kokonaisuutta eivätkä ne selittele Tittan elämää. Vasta useamman kirjeen lukemisen jälkeen Titan elämä alkaa hahmottua ja kirjaan ilmestyy tarina.

Tarina ei mitenkään kokonaiseksi ainakaan minun lukemanani muodostu, ehkä luin huolimattomasti, mutta osittainenkin tarina jää mietityttämään. Miten Titalle käy kirjan jälkeen? Saako hän rauhaa vaikkei pääsekään luostariin pakoon elämäänsä? Saako hän töitä stand-up -koomikkona? Haluaako hän? Onnistuuko hän tuotteistamaan keksimänsa Kannas-terapiansa?

Niin, terapiakulttuurin kritiikki on osuvaa ja vahvaa. Kirjan väkevin kirje on Tittan kirje terapeutilleen, joka on kuulemma 8 vuoden aikana vienyt Titan rahat ja rikkonut hänet. Ratkaisuksi Titta on kehittänyt Kannas-terapian, jossa pikkuhiprakassa olevat toisilleen tuntemattomat kertovat häpeällisistä teoistaan kaunistelematta. 

Kirja on lukemisen arvoinen, jos uudenlainen kerronta kiinnostaa eikä juonta kaipaa. Kiirettä ei lukiessa kannata pitää.