A good day to die & Haaveiden kääntöraide
A good day to die & Haaveiden kääntöraide
Neljättä kertaa järjestettävä yhteiskunnallisten elokuvien tapahtuma Kettupäivät houkutteli minut Cinema Orioniin katsomaan kaksi raiteisiin liittyvää lyhytelokuvaa.
Ensin näin Aleksi Pohjavirran dokumentin A good day to die. Se kertoo Billystä, omien sanojensa mukaan Suomen ainoasta junapummista eli ihmisestä, joka matkustaa salaa tavarajunien kyydissä. Amerikassa tämmöinen matkustaminen on ollut ensimmäisistä tavarajunista asti yleistä. Suomessa on ilmeisesti ainakin nykyään muitakin keinoja matkustaa ja etäisyydetkin melko lyhyitä.
Elokuva seuraa Billyn matkaa jostain Imatralle ja takaisin. Matkalla mukana on ohjaaja ja kuvaaja ja muutama graffitimaalari. Matkasta on glamour kaukana: ensin junaa pitää odottaa, sitten väistellä vartijoita, sitten päästä junan kyytiin ja lopuksi ahtaasti tukkikuorman vieressä matkata jonnekin, Billyn sanojen mukaan “ihan sama minne”. Vähän sellaista setämiesten seikkailua, kiinnostavaa tottakai. Ohjaajan mukaan alusta asti oli sovittu, että mitään henkilökohtaisia asioita ei dokumentissa käsitellä, joten emme saaneet tietää Billystä juuri mitään muuta kuin että hän tykkää ajaa moottoripyörällä ja nauttii junapummeilun vapaudesta.
Elokuva rinnastuu kiinnostavasti muutama kuukausi sitten näkemääni dokumenttiin amerikkalaisista naisjunapummeista. Heitä on siellä vain vähän enemmän kuin Billyjä Suomessa. Amerikkalaisista pummeista pääosa on lähtenyt jotain pakoon, viettää aikaa raiteilla pitkään ja asuu välillä irtolaisten leireissä. Heille junapummius on toki myös valinta, mutta myös osin väistämätön elämäntapa.
Haaveiden kääntöraide kertoo ohjelmalehtisen mukaan “ Metrojunat katoavat kääntöraiteelle palatakseen kohta samaa reittiä takaisin. Näille raiteille ovat juuttuneet myös Tapio (57), Toni (42) ja Aksa (60). Miehet kohtaavat joka aamu Herttoniemen metroaseman takana olevalla aukiolla, josta he siirtyvät metron ”ravintolavaunussa” Vuosaareen. Miesten elämää hallitsevat alkoholi ja työttömyys. Haaveiden kääntöraide seuraa vuoden ajan Tapion, Tonin ja Aksan elämää – ilon, epätoivon, itsetuhon ja ystävyyden täyttämiä hetkiä Itä-Helsingin metroasemilla ja -junissa. Se päästää ääneen ne, joilla ei yhteiskunnan silmissä ole erityistä ihmisarvoa.”
Näin se teki. Miehet kertovat elokuvassa avoimesti itsestään. Aluksi ihmettelin miksi heistä on tehty elokuva, mutta vähitellen he tulivat tutuiksi, saivat kukin oman hahmonsa piirettyä, osoittautuivat sekä aika velikulleiksi että myös traagisiksi hahmoiksi. Viinaa kuluu, mutta meininkin pysyy koko ajan hämmästyttävän sivistyneenä.
Elokuvan kolmikosta Tapio eli Tapsa pyrkii raittiuteen. Hän myös siinä on onnistunut ja oli mukana katsomassa elokuvaa. Chapeau Tapsa!
Kommentit