Hävitys - tapauskertomus / Iida Rauma
Hävitys - tapauskertomus / Iida Rauma
Luin Iida Rauman sittemmin Finlandia-palkinnon voittaneen kirjan Hävitys heti sen ilmestyttä. Silloin en ollut lukenut lukemattomia haastatteluita enkä kuullut kirjailijan kertovan kirjastaan. Kirja vaikutti vaikealukuiselta, itseään toistavalta, siitä jäi mieleen sateinen, pimeä maailma, jossa päähenkilö A:n sanoin kuvataan hänen ja ystävänsä Iran kouluaikoja. Mukana heiluu vanhempi opettaja, joka polttaa tupakkia ketjussa ja intoilee Turun historiasta.
Kuulin Rauman haastattelun Helsingin kirjamessuilla ja päätin ostaa kirjan ja lukea sen toistamiseen. Ajattelin, että laajemmin lähdetiedoin saisin kirjasta enemmän, ymmärtäisin onko sen pintakertomuksen takana syvempiä kerroksia.
Kirja kertoo yhä A:n sanoin hänen ja luokkakaverinsa Iran kouluajoista 1990-luvun laman jälkeisessä Kaarinassa, Turussa ja Suomessa. Kirjan alussa unettomuudesta kärsivä A lähtee juoksemaan sateiseen Turun yöhön, kaatuu, loukkaa polvensa ja näkee Iran pakenevan autosta. Sitä ennen hän oli tavannut Iran vuosikymmen aiemmin yliopistolla. A palaa kotiinsa,ei saa nukuttua, ei käy suihkussa ja menee töihin, jossa häntä - epäpätevää - kiusaavat sekä kollegat (paitsi tupakkimies Nordin) ja opiskelijat.
A ryhtyy etsimään Iraa, löytää tämän, päätyy Iran luokse. Seuraa hurjan pitkä jakso, jossa Ira tanssittaa A:ta ja he yhdessä ja A erikseen muistelevat koulussa kokemiaan kiusaamisia, väkivallantekoja, sortoa. Koulussa luokanvalvoja Ansku oli jättiläinen naiseksi ja täysi sadisti Iraa ja A:ta kohtaa, muita hän suosi. Ansku ja hänen suosikkinsa, eli kaikki muut kuin Ira ja A, eivät jättäneet yhtään hetkeä käyttämättä vaan piinasivat ja kiusaisvat, koko ajan, kaikin tavoin.
Kirja jatkuu pintajuonen kannalta: A pakenee Iran kynsistä, päätyy likaisena Nordinille, josta suihkun jälkeen puhtaisiin vaatetettuna Iran hänet löytää. Seuraa autoajelu, jonka aikana kamalan lapsuuden muistelu jatkuu. En kerro loppuratkaisua, koska sellaista ei ehkä olekaan.
Jäin miettimään miksi kirja kertoo osin samat tapahtumat toistamiseen, miksi aivan jokainen väkivallanteko, kiusaaminen, sorto on kerrottava juurtajaksaen, loputtoman tarkasti. Onko tarkoituksena tuoda lasten kohtelu niin lähelle lukijaa, että lukijaa varmasti alkaa ahdistaa, että lukija ryhtyy väkisinkin miettimään omaa lapsuuttaa, omaa suhdettaan lapsiinsa, kavereittensa lapsiin, bussissa matkustaviin lapsiin, että lukija alkaa löytää itsestään lapsenvihaajan? Jos näin on, kirja todellakin saavuttaa tavoitteensa. Se ei päästä lukijaa helpolla, ehkei ollenkaan.
Kirja on taiten kirjoitettu, mutta erittäin raskasta luettavaa. En pystynyt lukemaan sitä sanasta sanaan, en kaikkia sivuja, en vaan jaksanut loputonta toisteisuutta, mutta silti kirja varmasti antoi minulle paljon mietittävää.
Kommentit