Hyvä syömään

 “Meidän Matti on aina ollut hyvä syömään”, totesi äitini Sirkulle heidän tavatessaan ensimmäisen kerran vuonna 1997. Kuten äideillä on tapana, äitini oli oikeassa. Niin kauan kuin muistan, minulla ei ole ollut ongelmia syömisessä. Ruokahaluni on ollut aina terve ja syömiseen ei ole kauaa aikaa kulunut. 

Ala-asteella monet valittivat ruuasta, eivät olisi halunneet syödä jotain ruokalajia, heille ruokailu oli ikävä pakko. Minulle kouluruokailu oli aina päivän kohokohta - aivan kuten lounas nykyään työpäivän - ja ryntäsin koulupihan yli ruokalarakennukseen ensimmäisten joukossa. 

En muista mitä 1970-luvun loppupuolella kouluissa ruuaksi tarjottiin, muistan vain ruokalan naulakkotilan, jonne jätimme ulkovaatteemme. Erään kerran luokkakaveri, kuka lieneekin, yritti heittää piponsa naulakkoon, mutta osui seinällä roikkuneeseen tauluun, joka putosi päähäni. Taulun karmit hajosivat, minun päähäni ei tullut kuhmuakaan ja ehdin ensimmäisten joukossa jonottamaan ruokaa. 

Yläasteella ruokala oli koulumme kellarissa, muistan siinä olleen kolme eri salia, joissa jokaisessa oli oma ruuanjakelupiste. Se oli hyvä homma, koska saatoin hakea ruokaa naapurisalista, kun minulle ei enää tarjoiltu omassani. En muista ruokalajeja, mikä on kummallista.

Lukiossa voitin koulumme syömiskilpailun. Vastustajani Antti Kivelä tarjosi kunnon vastuksen. Aloitimme syömällä makaronilaatikkoa lautasellinen kerrallaan. Usean lautasellisen jälkeen koulumme keittäjät kieltäytyivät tarjoilemasta meille lisää, joten siirryimme näkkileipiin. Niitä söimme useita, minä yhden Anttia enemmän. Olin voittanut! Se onkin ainoa fyysisen toiminnan kilpailu, jonka olen ikinä voittanut. 

1980-luvulla kasvisyönti ei ollut muodikasta. Lukioaikana kävin töissä ja sain kerättyä ylimääräistä rahaa. Käytin siitä ison osan syömällä pihvejä ravintoloissa. Minulla oli vakaa mielipide Tampereen parhaista pihviravintoloista. Työaikana Sokos-marketissa söimme lounaaksi yleensä liki kilon mustaa makkaraa. Sen voimin jaksoi kerätä kärryjä.

Jossain vaiheessa kiinnostuin eläinten oikeuksista ja terveydestä. Lopetin ensin nisäkkäiden syömisen, sitten Prahassa syksyllä 1989 kala katsoi minua lautaseltani niin surullisesti, etten kuuteen vuoteen eli koko opiskeluaikanani syönyt kalojakaan. Aloitin kalojen syömisen uudestaan syksyllä 1995 Tukholmassa, jossa eräässä ravintolassa sai mielestäni poikkeuksellisen herkullista lohta. Sen koommin olen kaloja syönyt, mutta nisäkkäitä en. Lihan syöminen on epäterveellistä ja epäekologista ja epäeettistä minun mielestäni ja osin kiistatta. 

Hyvä ruokahaluni ja rakkauteni olueen - josta voisin kirjoittaa useammankin tarinan - ovat toisinaan johtaneet lihomiseen. Olen kamppaillut koko aikuisikäni ylipainon kanssa, pitänyt itseäni liian lihavana. Kiistatta joskus olen ollutkin lihava, mutta usein olen soimannut itseäni syömisestä ihan syyttä, tai oikeastaan aina. Valokuvien perusteella en nyt terveyttä uhkaavan lihava ole ollut kuin Amerikassa opiskelujeni jälkeen joitakin vuosia. Amerikassa ruoka oli hyvää, riittoisaa, epäterveellistä ja lihottavaa.

Tarina jatkuu myöhemmin, nyt on aika lähteä aamiaiselle johonkin kahvilaan.