Pyynikin kentällä

Rusettiluistelu oli pienten poikien kuukauden kohokohta. Silloin Pyynikin kentälle jäädytetyltä jaapallonkentän kokoiselta jäältä oli häädetty urheilijat pois, tuotu paikalle karkkikoju, laitettu musiikki soimaan. Paikalle saapui kavereita, erityisen jännittävästi myös tyttöjä, joita saattoi pyytää luistelemaan yhdessä, soihan kaiuttimista Mombasa ja Rasputin, muita en muista. 

Jos ei tohtinut lähestyä tyttöjä, saattoi luistella karkkikojulle. En muista mitä siellä myytiin, mutta muistan vanhemmilta saamieni rahojen siirtyvän taskustani kojun kanssaan. Muistan myös vertailleeni karkkiostoksiani ystävieni kanssa, mutta en muista keitä he olivat. Kellään ei ollut rahaa ostaa kaikkia karkkilajeja, joten vaihtokauppaakin kävimme. 

Kävimme joskus muutenkin kuin rusettiluistelemassa Pyynikin kentällä. Muistan miten ylpeä olin isäni luistelutaidosta, hänhän oli tuulenopea opittuaan luistelemaan Sapkon jääpallojoukkueessa Savonlinnassa 1930- ja 1940-luvuilla. Tämän on täytynyt tapahtua ennen isäni ensimmäistä sydänkohtausta vuonna 1977, koska sen jälkeen en muista hänen luistelleen. 

Koulujemme liikuntatunnit veivät meidät joskus Pyynikin kentälle. Silloin saimme tietää, kuka meistä oli nopein (en minä), kestäviin 12-minuutin juoksussa (en minä), kimmoisin pituushypyssä kentän katsomorakennuksen takana (en minä). Olin aina huonoimpien joukossa, mutta en muista sen masentaneen minua. Tajusin jo nuorena, tai niin kerron itselleni, että vahvuuteni ovat lukuaineissa, eivät taitoaineissa (musiikki, kuvaamataito, liikunta), joissa olin kiinnostuksen puutteen vuoksi surkea. Surkea olen taitoaineissa yhä, kiinnostuksen puute on osoittautunut pysyväksi. 

Ystäväni Laurikainen asui aivan kentän vieressä ja vietti tuntikausia kentällä. Hän kehittyikin pikkupoikana kelvolliseksi korkeushyppääjäksi, joskin ura oli lyhyt ennen teini-ikää ja tupakkaa ja alkoholia. Muistan usein käyneeni kysymässä Laurikaista ulos, ja aina hän oli jo kentällä isompien poikien kanssa kisaamassa. 

Lukiomme oli myös kentän vieressä, joten pääsin toteamaan olevani surkea yleisurheilussa yhteensä 12 vuoden ajan samalla Pyynikin kentällä. Viimeinen liikuntamuistoni kentältä on 1500 metrin juoksu, jonka aloitimme Laurikaisen kanssa nopeasti, muut jälkeemme jättäen, ja jatkoimme lähtösuoran jälkeen suoraan ja aidan yli ja kahvilaan. Emme saaneet hyviä arvosanoja silläkään kertaa. 

Seuraavan kerran menen Pyynikin kentälle parin viikon kuluttua 11.3.2023 katsomaan jääspeedwayn SM-finaalia. Jääspeedwaykisoja on tullut kentällä katsottua jo 1970-luvulta lähtien, jolloin menimme kisoihin salaa kentän aidan yli, pääsylippuihin ei ollut rahaa ja äiti oli kieltänyt.