Hyvästä elämästä

Heräsin aamulla, tänään keskiviikkona viikko loman loppumisen jälkeen, ja ajattelin, että olisipa viikonloppu. Jotain on pielessä, olinhan nukkunut hyvin, en ollut väsynyt, mihinkään ei sattunut ja mitään isompia - tai edes pieniä - arkipäivän murheita ei ole. 

On vain tunne elämän valumisesta hukkaan, päivä kerrallaan viikoiksi kuukausiksi vuosiksi. Tuntuu, etten saa aikaiseksi mitään, etten mitenkään pysty parantamaan maailmaa, joka on uutisten ja varsinkin SoMen perusteella menossa ihan päin prinkkalaa. Kun lukee uutisia ilmastonmuutoksesta, uuden pandemian muhimisesta turkistarhoilla, sodan jatkumisesta siellä ja täällä, ja varsinkin maamme hallituksen käsittämättömästä harhaisuudesta, tulee väkisinkin epätoivoinen olo. 

Tämä on ymmärrettävää. Mutta miksi ajatukseni oli: olisipa viikonloppu? Miksen ajatellut, että olisipa hallitus, joka edes yrittäisi yhteistä hyvää, Suomessa ja muuallakin. Kummallista siksi, että minun elämäni ei niin kovasti poikkea arjen ja viikonlopun suhteen: lueskelen, pyöräilen, tapaan ystäviä joka päivä, ulkoilen, syön hyvää ja mielihyvää tuovaa ruokaa, joskus juon oluttakin vaikka just nyt olenkin aikeissa kuukauden pari olla juomatta. 

En tiedä mikä on vialla. Jos tietäisin, korjaisin. Ehkä elämäni on liian vähän poliittista, ehkä aamulla olisi pienempi kaipuu tulevaan, jos jotenkin voisin yhdessä ystävien (ja muidenkin) kanssa vastustaa maahamme pesiintynyttä pahuutta, tuoda valoa ja toivoa. 

Tämän fragmentin otsikko on hyvästä elämästä, mutta siitä tämä ei kerro kuin aihetta vältellen. Elämäni on hyvää, mutta nykyisessä maailmantilanteessa tyhjää, jos tyhjä elämä voi olla hyvää. 

Tai sitten minulla on tutkimuksissakin todettu keski-ikäisiä vaivaava elämänpettymys ja tilanne korjaantuu iän myötä vaikka maailma ei korjaantuisikaan.