Kahdeksan vuorta (Le otto montagne) / Felix van Groeningen, Charlotte Vandermeersch

 Kahdeksan vuorta (Le otto montagne) / Felix van Groeningen, Charlotte Vandermeersch

Ah, elokuva, jossa ei ajeta ketään takaa, jossa ei murhata ketään, ei autoilla ympäriinsä itsetarkoituksellisesti, ei keskeytetä joka toista kohtausta taskussa pirisevään kännykkään, ja jossa ei pelätä antaa henkilöiden olla hiljaa. 

Elokuva, jossa on kauniita maisemia, eläimiä, hikisiä, karvaisia, ryppyisiä ihmisiä, joilla on tukka sekaisin, joiden vaatteet ovat maaseutuelämään sopivat, ja jossa joskus jollakulla on huono päivä. 

Siis jotain aivan muuta kuin suurin osa Finnkinon ohjelmistosta, jotain sellaista, josta elokuvataide lähti ja jollaista näimme myös Ranskan ja Italian uuden aallon aikana, ja sen jälkeen, jossa tarina on tärkein ja jossa kuva kertoo tarinaa. 

Tarina on kasvutarina, kahden pojan ystävyydestä varhaisteini-iästä keski-ikään. Kaupunkilaispojan vanhemmat vuokraavat kesäksi asunnon pienestä alppikylästä, poika tapaa kylän ainoan lapsen, syntyy välitön ja luja ystävyys, josta elokuva kertoo aivan kuten itse muistan poika-aikojeni ystävyydet. 

Tuttua on myös ystävyyden vähittäinen katkeaminen, ja sen uudestaan syntyminen aikuisena, yhteiset pyrinnöt, ja niiden onnistumiset ja epäonnistumiset, ihmisen elämän vaiheet. Tarkempaa juonta en kerro, koska elokuvan nautintoon kuuluu yllätys, joka toki ei ole yllätys, koska elämä on kuten elämä on, tuttu ja silti erilainen.

Elokuva on liikuttavan kaunis vuorimaisemineen, hitaine kohtauksineen, luminen, puroineen, illallisineen. Välillä saamme ihailla Nepalin vuoria, mikä on aina mukavaa, ja onneksi juonen osa, ei vain kuvia. 

Vuoden paras elokuva.