Neljän päivän läheisyys / Pipsa Lonka
Jos odottaa aina sitä samaa ja saa sen, ei ylläty. Jos taas ei saa odottamaansa, yllättyy ja ilahtuu. Näin kävi minulle Espoon teatterissa Pipsa Longan kirjoittamaa ja Wauhaus-kollektiivin sovittamaa esitystä katsellessani. Odotin - osin koska olin juuri lukenut Kjell Westön teatterinmaailmasta(kin) kertovat teoksen Molly & Henry - ihmisiä näyttämöllä, puhetta, dialogia, ilmeitä, juontakin. Mitään niistä en saanut vaan jotain enemmän.
Lavalla oli aluksi tyhjää, uima-allas, kolmen videoprojektorin heijastama vaaleansininen valo. Esitys alkoi livemusiikilla. Avantin kolmikko esitti Saariaho teosta Cloud trio. Samaan aikaa järjestyshenkilöiltä vaikuttavat ihmiset rakensivat lavalla rantalomakohdetta: hiekkaa, aurinkotuoli- ja varjo. Videolla näimme lokin, rantalomakohteen huoneita, vettä, aaltoja. Lokki vaikutti jo tässä vaiheessa keskeiseltä hahmolta, ihmiset eivät niinkään, emme nähneet ihmisten kasvoja, he eivät sanoneet mitään.
Teoksen neljä osaa alkoivat kukin musiikilla, minkä jälkeen muun muassa kuulimme 15-kanavaisen tallenteen rantalomakohteen vieraiden puheista, saimme tietää miten lokit kohtaavat huoneeseensa kuolleen.
En aluksi, enkä edes teoksen aikana tajunnut mistä on kyse, en pystynyt päästämään irti ajatuksesta, että teatterissa on oltava dialogia, näyttelemistä, juoni. Vasta myöhemmin illallisella Cella-ravintolassa aloin ymmärtää. Ja siksi teos kannattaa käydä katsomassa.

Kommentit