The Old Oak / Ken Loach

Vuodenvaihteessa 2010-2011 matkustimme Beirutiin, Damaskosiin ja Ammaniin. Beirut oli kaunis, Damaskos lumosi meidät historiallaan, herkullisella ruuallaan, ystävällisillä ihmisillään ja kolmen uskonnon rinnakkaiselolla. Ammanissa kuulimme kauneimman moniäänisen rukouskutsun ikinä. 

Rukouskutsu varmaankin yhä kaikuu päivittäin Ammanin kukkuloilla, mutta Syyriassa kaikenlainen yhteiselo ja rauha katosi kokonaan vuoden 2011 aikana, minkä seurauksena miljoonat joutuivat jättämään Syyrian. Osa päätyi Libanoniin ja Beirutiin, mikä edesauttoi Libanonin romahdusta, osa kauemmas, Suomeenkin. 

Ken Loachin uusin (ja ehkä viimeinen) elokuva The Old Oak kertoo Syyrian pakolaisten saapumisesta Englantiin, Durhamin lähelle pikkukaupunkiin. On vuosi 2016, kylän pubi The Old Oak on nähnyt parhaat päivänsä, samoin sen omista TJ. Pubissa istuu vanhoja, katkeria ukkoja, ulkona taloja myydään ulkomaalaisille sijoittajille pilkkahintaan. Tämän kaiken kurjuuden keskelle saapuu joukko Syyrian pakolaisia, pääosin naisia lapsia ja vanhoja miehiä. 

Elokuva kertoo koskettavasti elämässä katkeroituneen englantilaisten syrjäytyneiden ja kaiken menettäneiden pakolaisten rinnakkaiselosta. Se ei ala hyvin, känniset katkerat rikkovat saapuneiden kameran, huutavat ja toivottavat tulijat sinne mistä tulivat. Pubia pitävä TJ on hankalassa tilanteessa: toisaalta hän (syistä jotka tulevat selviksi myöhemmin) tuntee sympatiaa pakolaisia kohtaan ja auttaa heitä, toisaalta hän tarjoilee katkerille ja rasisteille pubissaan, joka on kylän ainoa julkinen avoin tila. 

Elokuvan juoni on osin arvattava, osin monisyinen, ja keskittyy ihmisten välien kehittymiseen. TJ ja nuori pakolaisnainen Yara ystävystyvät, kun TJ päättää auttaa hajonneen kameran korjauksessa. Vähitellen TJ päättää avata pubinsa 20 vuotta suljettuna olleen takahuoneen kylän yhteisille illallisille. Katkerien ukkojen määrä laskee, heitä on lopulta enää neljä, ja he saavat kauheuksia aikaan. 

En kerro tapahtumia tarkemmin, koska erittäin hyvin kirjoitettu, ohjattu ja kuvattu elokuva kannattaa mennä katsomaan. Näyttelijät ovat rosoisia, elämää nähneitä, eivät amerikkalaisten elokuvien liki animoituja nukkeja. Tapahtumapaikat ovat myös kuluneita, rappio, ja hiiliteollisuuden tuho on läsnä koko ajan. 

On hirmuinen sääli, että Syyrian diktatuuri tuhosi maansa. On vaikeata nähdä toivoa vaikka elokuvassa sitä onkin.