Merille / Juha Seppälä

Mitä tapahtuu kirjoilleni, kun minua ei enää ole? Mihin ne joutuvat, kuka ne perii? Olisiko minun jo nyt, tai ennen kuin minua ei enää pian ole, siis ei vielä, tehtävä niille jotain? Entä miten koen eläneeni, millaisia muistoja minusta jää, ja onko sillä väliä?

Näitä(kin) kysymyksiä olen pohtinut, ja niitä pohtii myös Juha Seppälän uusimman romaanin päähenkilö, sekalaisista tekstitöistään eläköitynyt kirjailija, jolta on romaani jäänyt kesken ja joka on kolmasti eronnut. Hän tapaa opiskelukaverinsa, jolla on mökki. Ukot päätyvät asumaan yhdessä ja erikseen mökillä ja kirjailijan asunnossa Kalasatamassa.

Kirjailija on hävittänyt osan kirjoistaan, koska ei niitä voi viedä enää divariinkaan. On näet 2020-luku, pandemia, ja kirjojen aika on ohi, on vain informaatiota, ei enää sivistystä. Osa kirjoista on rakkaita. Ne kirjailija haluaa haudata jonnekin, jos ei nyt ydinjäteluolaan, niin ainakin vesitiiviisti sotamuistona saamansa partiomiehille ruokaa toimittaneeseen torpedoon. Ja niin on käyvä, osan hän kyllä polttaa mökin rantakallioilla, mikä houkuttelee paikalle naapurinaisen, mikä innoittaa kirjailijan muistelemaan elämänsä naisia, joita on ollut vähemmän kuin ystävällä, mikä ei enää satu, kuten muutenkaan yli seiskakymppisiä ei muukaan vaikuta.

Kirjan tarina kiertää kehään kirjojen, naisten, muistojen ympärillä. En tiedä kuinka paljon Seppänen on itseään kirjoittanut päähenkilöönsä, mutta ehkä enemmän kuin pikkaisen. Kirjassa on jotain samaa kuin Paul Austerin uusimmassa Baumgartner -romaanissa: kuoleman mediotointia, hetkellistä virkistymistä, ja iän tuomaa viisautta. 

Seppäsen kieli on runollista, ja hänelle on kunniakseen todettava kaurismäkiläisyyksien ja hotakaismaisuuksien puute, omintakeisuus.

Kirja on vaikea, koska se ei ole hetkeäkään mitä se oli sivua paria ennen. Siksi sen lukeminen keskeytyy koko ajan. Lopussa on tyhjä olo vaikka tarinassa onkin jännä koukku.