Elämäni kansalaisena / Auli Viitala

Auli Viitala kertoo kirjansa aluksi toistavansa samaa sepitettä elämästään, kirjoittavansa työväenluokasta ja syrjäytymisestä keskiluokalle, hyvinvoiville, jotka sitten jostain kumman syyllisyysyystä pitävät Viitalan kirjoituksista.

Viitala kirjoittaa kirjassaan oman elämänsä tarinan useasta näkökulmasta: äitinsä, veljensä ainakin. Tarina on hänen monista kolumneistaan tuttu: Viitalan vasemmistolaiset opettajavanhemmat iskostivat häneen keskiluokan eetoksen, ja niin Viitala eteni lukion kautta yliopistoon, naimisiin, sai lapsen ja omistusasunnon. Sitten koitti sairastuminen, ero, ja suora pudotus keskiluokasta köyhyyteen. 

Vaan vaikka Viitala on köyhä, eläkkeellä ja syrjäytynyt, hän ei pysty samaistumaan työväenluokkaan. Hänen vanhemmiltaan perimänsä tapa puhua, ajatella, arvostaa asioita on keskiluokkainen, hän ei pysty edes kunnolla keskustelemaan vuokratalonsa muun asujaimiston kanssa paljastamatta itseään. 

Köyhien tapaan Viitala on kiinnostunut rahasta. Sitä kun ei ole, joten siihen on kiinnitettävä huomiota. Kirjan kiinnostavimmat havainnot liittyvät keskiluokkaiseen tapaan puhua rahasta, siitä miten rahan merkitystä vähetellään, ja miten eri tavoin annetaan ymmärtää että rahaa on. Näitä asioita Viitala on selvästi miettinyt, ja nämä hän akateemisen tapaan sitoo tutkimusdiskurssiin, ja siksi kokee olevansa kaukana työväenluokasta. 

Kirjan viimeinen luku käsitteleen VIitalan suhdetta pikkuveljeensä Anttiin, down-ihmiseen, joka asuu kaukana maaseudulla. Kertomus VIitaloista yhdessä kahvilla, toinen puhetaidottamana, toinen auttavaisena, on kirjan koskettavimpia. 

Kirja on osin hutaisten kirjoitettu, puhekielistä, ja monessa kohtaa VIitala toteaa, että tätä parempaan en pysty, tämä saa riittää. Olisi hienoa, jos hieman pidemmälle olisi mahdollista päästä, koska ajatusten alut ovat osuvia, käsiteltävät ongelmat tärkeitä. 

Vaan kyllä kirjan lukemiseen kuluvat kolmisen tuntia ovat hyvin käytetyt.