Viimeinen yhteinen leikki / Riikka Pulkkinen

Kirjan tarina etenee kolmena. Tavanomaisessa kerronnassa, kertojen äänellä ja nykyhetkessä, seuraamme kuinka Mai etsii kadonnut miestään Ellisiä, jonka tarinaa seuraamme hänen oman itsensä ensimmäisessä persoonassa kertomana. Myöhemmin mukaan liittyy Nova, Ellisin lapsuuden kaveri ja entinen rakastettu, ja hänen äänensä saamme toisessa persoonassa. 

Tarina kietoutuvat toisiinsa. Ellis lähtee lapsuudenystävänsä Maxin kanssa huimaustaan hoitamaan päivystykseen eikä palaa. Mai, ja heidän pienet lapsensa, hätääntyvät, etsivät, ja sitten Nova ilmestyy Mai ovelle, ja he lähtevät lentokenttähotelliin, josta Ellisiä ja Maxia ei löydy, matka jatkuu keuhkoparantolaan, jossa Ellis, Max ja Nova viettivät lapsina kesiään leireillä, joilla tapahtui jotain, lasten traumat postavaa ja ehkä heidät rikkovaa, oliko se tutkimusta. 

Kirjan tarina paljastuu pienissä erissä, kukaan ei ole luotettava, Main ehkä eniten, mutta hän ei tiedä mitä Ellisille ja muille on tapahtunut, ei vaikka on ollut parikymppisestä Ellisin kanssa. Jotain on tapahtunut, ja nyt sen kaiku kuuluu, on aika kohdata mennyt. 

Kirja on tarinaksi kirjoitettu, naamioitu kiistakirjoitus lääketieteen keinoista, niistä jotka oikeuttaa päämäärä, kysymyksistä yksilön uhraamisesta yleislle edulle, etiikasta ja siitä miten ihmiset selviävät traumoistaan. Main mukaan joskus on vain uskallettava elää, muiden mielestä aivan niin yksinkertaista ei ole. 

Kirja kuvaa hienosti nuorten elämää kolmikymppisiksi, ja siitä tunnistaa jokainen varmasti itsensä. Kasvutarinoiden toisiinsa kietoutuvat kakofonia, eri tavat löytää itsensä muiden joukosta, oma tiensä, ovat kauniisti, ymmärtäväisesti kerrotut, kolmiäänisesti. 

Tarinalla on loppu, joka ei ehkä ole kaunis, vaan onko elämäkään, kaikkien. En kerro sitä, lue kirja.