Aro / Oksana Vasjakina

On aro, kuiva, sateen jälkeen vihertävä, kuin elämäkin, mutta pääosin autio, ankara toivoton, loputon ja silti lyhyt. Arolla kulkee rekka, sitä ajaa mies, joka on vasta nelikymppinen, allekin, mutta jo hampaton vanhus. Hänen elämänsä on kuin Venäjä, romahtanut, humalainen, sairastuva. Hänen tarinansa kertoo tyttärensä, jonka hän on menettänyt väkivaltansa ja häilyvän elämänsä vuoksi jo 10-vuotiaana. 

Arosta kertoo Oksana Vasjakinan romaanin tytär. Hän muistelee isäänsä, joka kuoli AIDSiin ja juoppouteen 47-vuotiaana. Sitä ennen isä oli - muiden kaltaistensa tavoin - hakannut vaimoaan, pettänyt häntä, ja ajanut perheensä pakoon, isovanhempien luo. Kaikkien elämä on kurjaa, yhteiskunnasta ei juuri ole apua, se on hylännyt kaikki. Tytär pääsee kuitenkin yliopistoon, tapaa siellä rakkauden, joka kantaa, luo uskoa tulevaan. Isä on ylpeä opiskelevasta tyttärestään, yrittää näyttää sen ja ostaa arbuusin. 

Tytär ja isä matkustavat aron halki, rekkaparkkien kautta, hikoillen ja kahviloiden tupakinsavuissa pöydissä syöden, ja myöhemmin isä tulee tapaamaan tytärtään Moskovaan eikä silti tajua mistä tyttären elämässä on kyse, miksi ystävättäret ovat kaljuaja.

Ja taustalla sitten Venäjä, epätoivoinen epätasa-arvoa, viidakon lait ja nuorena kuolevat. Kirja on hieno kuvaus maasta, jossa valtion ovat korvanneet rosvot, ja jossa silti ihmiset rakastavat. Eikä aro koskaan muutu, ei vaikka rekat ja valtiot sen läpi kulkevat.