Touching the void / Joe Simpson

Tarina on kaikille tuttu. Kaksi miestä, Joe ja Simon päättää kiivetä Perun Andeilla eräällä yli 6000 metriä korkealle huipulle ensimmäisenä. Nuorilla miehillä ei päätä palella, rohkeutta riittää ja britteinä sikäläisen koululaitoksen kasvatteina ylähuuli on tiukka ja mielessä aiemmat sankarit. 

Miehet pääsevät huipulle, aikaa kuluu hieman kauemmin kuin piti, ruoka alkaa loppua ja alas tekisi mieli, on jo vähän kiirekin. Reitti alas on yhtä tuntematon kuin ylös, kapea harjanne pehmeine lumipeitteineen, railot ja vaikeutta lisäävä lumimyrskyinen sää.

Ja niin siinä käy, että Joe putoaa railoon, katkaisee jalkansa. Simon haalii Joen railosta ja alkaa laskea Joe köydellä alan jyrkännettä. Kaikki menee niin hyvin kuin saattaaa (pääsevät alaspäin, Joea sattuu kovasti ja ruokakin loppuu) kunnes Joe putoaa tyhjää. Tunnin verran Simon jaksaa kannatella Joea kunnes katkaisee köyden ja laskeutuu vuorelta yksin. Simon on varma, että Joe on kuollut, leirissä polttaa Joen vaatteet ja tuskailee mitä kertoisi Joen vanhemmille.

Vaan Joe ei kuollutkaan. Hän putosi railon ylittävälle jääsillalle, jäi siihen yöksi. Totesi sitten, että sillalla kuolee varmasti, joten laskeutui alas, löysi pohjan, josta pääse toisesta kohdasta lumikasan ylittämällä takaisin jäätikölle. 

Kiinnostava osuus alkaa tästä. Matkaa leiriin on 10 km, jalka on poikki, ryömittävä on, suuria jäälohkareita, ei ruokaa eikä juomaa. Jokainen liike sattuu, tajunta hajoaa kahtia. On ääni, joka kertoo mitä pitää tehdä, ja on loputon muistojen, musiikin, näkyjen virta. Juuri ja juuri ääni voittaa, ja lopulta Joe pääsee alas vuorelta leiriin Simonin yllätykseksi.

Kirja on harvinainen kuvaus äärimmäisistä olosuhteista, ihmismielen toiminnasta ja tahdosta jäädä eloon. Ja vaikka tarinan loppu on tiedossa, kirja on välillä sietämättömän jännittävä.