Pronominit / Hanna Weselius

Lentokone matkaa kohti tuntematonta määränpäätä. Osa penkeistä on peitetty pressuilla, kukaan ei tiedä mitä pressujen alla on. Matkustajat eivät ihmettele pressuja, he katselevat Titanic-elokuvaa, ainoaa tarjolla olevaa. Lentokoneen ainoa stuertti ihmettelee pressua ja sen peittämiä penkkejä, mutta ei ehdi tutkimaan asiaa, koska hänen on tarjoiltava ruokaa ja juomaa, molemmat lopussa ja päiväys menneisyydessä. Koneen kapteeni ei kuuluta mitään, ainoastaan välillä laittaa turvavöiden merkkivalon päälle. 

Koneen ruumassa majailee suuri harmaa koira, joka kärsii punkeista kunnes stuertti vesipulloja hakiessaan nyppii punkit pois ja laittaa ne pullon tulevaa käyttöä varten. Käyttöä ei ilmene. 

Tarina koostuu matkustajien keskusteluista ja stuertin kertomuksesta matkustajien tarpeista ja toiveista. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin ilmastomuutoksen jälkeiseen aikaan, matkustajista vanhemmat muistelevat aikaa ennen suuria muutoksia, nuoret ovat niihin tottuneet. Henkilöihin viitataan vain heidän istumapaikoillaan, mikä anonymisoi heidät, tekee heidän tarinoidensa seuraamisen hankalahkoksi. Mutta koska tarinat ovat samankaltaisia, niiden sekoittuminen luo yhden kaikenkattavan tarinan. 

Lentokone on tapahtumapaikkana ahdas, pitää tarinan koossa. Kukaan ei voi poistua, uusia henkilöitä ei voi ilmestyä - vaikka tarinassa niinkin käy. 

Kirja muistuttaa Samantha Harweyn vuonna 2023 julkaistua kirjaa Orbital, jossa maata kiertävällä avaruusasemalla olevat katselevat alas maahan ja käyvät läpi elämäänsä. Siinä missä Orbital on lyhyt ja tiivis, koossa pysyvä, Pronominit säntäilee sinne tänne eikä ainakaan minun lukemanani pysy koossa, tarinoita on liikaa, osa niistä on luentomaisia vaikkapa Barhesin valokuvauksessa. 

Kokonaisuutena kirja on kiehtova vaikka sen lukeminen on tuskastuttavaa. Jos odottaa tapahtumien alkavan ja loppuvan, juonen vievän mukanaan, pettyy. Jos taas lukee kirjaa allegoriana nykyisestä maailmasta, tarinoiden kokonaisuutena, se toimii. Silloin voi jättää osa sivuista hyvinkin kursoriselle lukemiselle eikä lukunautinto mene pilalle. 

200 sivun jälkeen pidin kirjaa huonona, lopussa ymmärsin mihin kirja pyrki. Hyvä se ei ole mielestäni lopussakaan.