Punttisali vs työnhaku, puhelinetiketti, työnhakuni tilanne

Tylsää mutta pakollista

 Työnhaku, punttisali ja hammasvälien puhdistaminen hammaslangalla - mitä yhteistä?

Taulu-ravintola 

No, hommia joista ei saa minkäänlaista nautintoa, joihin kuluu aikaa vaikka olisi parempaakin tekemistä. Mutta samalla hommia, jotka vaan on tehtävä ja joita ei voi ulkoistaa kuten vaikkapa siivousta ja lumitöitä ja auton ajamista.

Onneksi punttisalilla tarttee käydä ja töitä hakea vain kahtena päivänä viikossa. Maanantaisin ja torstaisin.

Vaikke punttisalilla käymisestä ja harjoittelusta en pidäkään, olen eläissäni käynyt ainakin 15 eri salilla ainakin kolmessa maassa. Aloitin ystäväni opastuksella sivariaikanani 1997, kävin 5 kertaa viikossa. Sittemmin olen melkein joka vuosi aloittanut uudestaan ja lopettanut. Aloitan talvella, lopetan kun sää paranee keväällä. Tavoitteena ei koska ole ollut kasvattaa isoja lihaksia vaan ainoastaan pitää yllä hyvinvointia. Mitä vanhemmaksi elän, sitä useammin salilla varmaan kannattaisi käydä, kesälläkin. 

Puhelinetiketistä. 

Eikös ole silleen, että jos en ehdi/pysty vastaamaan, niin minulle soittanut jättää viestin tai lähettää tekstarin? Siis jos oli minulle jotain asiaa eikä vain myytävää.


Vai onko silleen, että minun odottavat soittavan takaisin ja kysyvän mitä asia heillä on minulle? Miksi? Eihän minulla ole minulle soittaneelle ja minulle tuntemattomalle mitään asiaa. Jos minulla olisi asiaa ja tuntemattoman tuntisin, toki olisin jo aiemmin soittanut.

Halpaa sisätilaa 

HSL:n joukkoliikennevälineet tarjoavat halpaa, lämmintä ja siistiä sisätilaa työttömille ja toimettomille. Kun ahdistun yksin kotona puuhasteluun, lähden matkustelemaan HSL:n ratikoilla, busseilla, metroilla ja lähijunilla. Otan kirjan mukaan, lueskelen ja katselen maisemia, tarkkailen kanssamatkustajia. 

Maisemat näyttävät bussita aivan erilaisilta kuin pyöräillessä. Silmät ovat korkeammalla, katsetta ei tarvitse tuon tuostakin laskea maahan, liikenne soljuu itsekseen. Sen vuoksi bussista näkee taloja, kauppoja, jopa patsaita, joita pyöräillessä ei ikinä näe. Pari päivää sitten matkustin Herttoniemestä 79-bussilla Puistolaan ja palasin takaisin 75-bussilla Sörnäisten kautta. Reitti kulki ainakin kymmeniä kertoa pyörällä polkemiani katuja, mutta silti näin uusia taloja, kaupungin muuttumista. Välillä luin  Olivia Laingin esseeteosta Funny Weather, se nimeään myöten sopi sateiseen iltaan. 

Minun on vaikea pysyä paikallani. Ilmeisesti aivoni vaativat jatkuvaa liikettä, arsykettä. Joukkoliikenteessä sitä saan ja koska aivoni liikeestä rauhoittuvat, pystyn keskittymään ajatteluun. Jos yritän yksin hiljaisessa tilassa keskittyä, epäonnistun. Musiikki auttaa vähän, mutta ei yhtä paljon kuin fyysinen liike. 

Paras paikka keskittymiseen on Venetsian vaporetto-laivojen peräosassa. Laivan ääni, keinunta, ihmisten paljon rauhoittavat. Ajatukset rientävät, luovuus kukoistaa. 

En ikinä voisi tehdä töitä yksin kotonani. Olo on kuin eristysellissä. 

Työnhauntilanne 

Työnhakuni tilanne on seuraava

Ihmeellinen harvat työantajat vaivautuvat vastaamaan työhakemuksiin. Ovat siis varmoja, että paremmat ajat eivät ikinä koita. Muutoinhan eivät itselleen hounoa mainetta hankkisi.