Sirāt / Óliver Laxe

Tätä elokuvaa ei pidä yrittää katsoa kotona. Ensinnäkin elokuva juonen yllätyksellisyys menee pilalle, jos keskittyminen herpaantuu. Elokuva vaatii täydellisen omistautumisen ja palkitsee sen ylläpitämisestä ruhtinaallisesti. Toisekseen elokuvan äänimaailma ei toimi kotilaittein, kenelläkään ei ole riittäviä kaiuttumia kotonaan. 

Elokuva alkaa aavikolla. On kuuma, aurinko paistaa, joukko hippejä pystyttää kaiutinrivistöä, musiikki alkaa, paikalle ilmestyy satoja transsiin vaipuvia tanssijoita. Heidän joukossa Louis poikansa Eduardon kanssa. He etsivät Louisin kadonnut tytärtä, jota kukaan ei ole nähnyt. Viiden hipin ryhmä kertoo aavikon toisista raveista, jonne tytär voi saapua. 

Yhtäkkiä sotilaat keskeyttävät juhlat, on tapahtunut jotain, kaikkien on palattava Eurooppaan. Hippisakki pakenee, Louis liittyy heidä mukaansa, alkaa matka aavikon halki toisiin raveihin. Radio kertoo sodasta, maanteillä on epätoivoisia ihmisiä, bensiini vähissä. 

Tästä eteenpäin elokuva on kuin odysseia, jonkin kadonneen tai jonkin kaivatun etsimistä. Tiet ovat huonoja, matka vie vuorten rinteille. Louis ystävystyy hippien kanssa, heistä sukeutuu kummallinen perhe, joka viettää iltoja yhdessä kuumalla aavikolla, luolissa. Muita ihmisiä ei näy. 

Musiikki soi, toiset ravit löytyvät. Ja siitä eteenpäin en kerro, koska elokuva on koettava. 

Filmille kuvattu elokuva on visuaalisesti häikäisevä. Aavikon kuumuus, avaruus, ihmisten ilo ja toiveet ja menneisyys näkyvät heidän kasvoistaan. Amatöörinäyttelijöiden taitavuus on hämmmästyttävää, joskin kait hipit hippejä osaavat olla filmilläkin. 

Kaunis, mutta järkyttävä kertomus rakkaudesta, kaipuusta, vapaudesta. Vuoden paras leffa aivan ylivoimaisesti.