Tätini Ellen / Mudlum

Joskus luettavaksi sattuu kirja, joka on kiistatta hyvä, paljon luettu ja useasti palkittu, kaikinpuolin kehuttu, mutta jonka lukeminen ei innosta, aikaa kuluu ja sivut eivät käänny. Kirja ja lukija eivät sovi yhteen, eivät ainakana hetkellä, jolloin kirjan lukeminen on alkanut. 

Silloin voi joko jättää kirjan sikseen tai jatkaa, väkisin, toisinaan, usean kuukauden ajan. Joskus itsepintaisuus palkitsee lukijan kirjan avautumisella, joskus ei. Ja joskus käy niin, ettei kirjan luettuaankaan tiedä mitä siitä ajattelin. 

Näin kävi minulle Mudlumin ja Täti Ellenin kanssa. Kirjan lukeminen kesti kuukausia, en päässyt mukaan Mudlumin ja hänen tätinsä ja äitinsä elämään Viron moninaisessa menneisyydessä. Täti Ellen oli kuuluisa kääntäjä, yliopisto-opettaja ja myöhemmin mieleltään epävakaa ihminen, joka asui suuressa talossaan, joka rapistui ja jonka huoneet yksi toisensa jälkeen jäivät käyttämättä. Hyvinä hetkinään Ellen oli viehättävä, kiehtova, toisinaan sitten pelottava. 

Mudlun kertoo Ellenin ja oman äitinsä tarina, omansakin, ja siinä samalla Viron tarina Neuvostoliiton miehittämänä ja sitten yhtäkkiä itsenäisenä. Tarinat sekoavat toisiinsa, Viro on osa Elleniä ja toisinpäin, kommusmin erikoisuudet jäävät Ellenin kummallisuuksien varjoon, ja kissat sotkevat asunnon. Kaiken keskellä Mudlum kasvaa aikuiseksi, tulee äidiksi, miehet taustalla, ja tietenkin sitten lopulta sekä Ellen että Mudlumin äiti kuolevat, kumpikin tavallaan ja vaikeasti. 

Tarina on kiehtova, kirjoitustyyli ehkä minulle juuri nyt liian vaikea, keskittymistä vaativat. Ehkäpä kirja on joulukirja, pakkaspäivien pysähtyneisyyteen, ei käsä kiihkeyteen.