Mane

Louis (Eddy) jatkaa elämänsä, perheensä kertomusta tällä kertaa äitinsä näkökulmasta. Samalla hän jatkaa köyhyyden, toivottomuuden ja erityisesti väkivallan tutkimista sekä omakohtaisena kokemuksenaan että yleisemmin sosiologina.  Kirja on lyhyt, reilut 100 sivua hyvin väljästi ladottua tekstiä, ei varsinaisesti romaani, novelliksi liian pitkä. Essee varmaankin.  Louisin elämän pääpiirteet: syntyminen köyhyyden, alkoholismin, väkivallan riivaamaan perheeseen ja Ranskan syrjäseudulle, oman homoseksuaalisuuden tajuaminen jo nuorena, loputon kiusaaminen ja häpeä ja nöyryyttäminen koulussa, ja sitten pelastuminen 50 kilometrin päähän lukioon, yliopistoon ja lopulta näistä kertovien kirjojen myötä kansainväliseen kuuluisuuteen, pois perhettään kiusanneesta kierteestä. Nämä tunnemme aiemmista kirjoista.  Tällä kertaa tutkimuksen keskiössä on Loiusin äiti, joka sai juopon miehen kanssa lapsen jo 18-vuotiaana, sitten toisen, väkivallan ja alkoholismin vuoksi jätti miehen vain pää...

Kun Marco Kosonen täytti 50 vuotta ja juhli soittamalla trumpettiaan Shadowplay-yhtyeensä kanssa Tavastialla, hän päätti vielä elää 70 vuotta. Kosonen kertoo uudessa kirjassaan ensin päätöksensä taustat (pääosa tavoitteista saavutettu jo, 70 vuotta on riittävän pitkä, ja 20 vuotta tuntuu sopivalta).  Kososen asenne elämään on rauhallinen, hän on tyytyväinen mihin on päätynyt, mitä on elämässään tehnyt, ei pyri keräämään rahaa tilille (“olen epäonnistunut, jos tilillä on kuollessani paljon rahaa”). Kun lukee hänen ajatuksiaan, joista ehkä tulee mieleen buddhalainen elämänasenne, ja vertaa sitä ajassamme vallalla olevaan tapaan aina pyrkiä hankkimaan enemmän ja pysymään nuorena loputtomiin, ilahtuu ja haluaa lukea eteenpäin.  20 jäljellä olevan vuoden aikana Kosonen halusi kuitenkin käydä katsomassa paikkoja, joissa ei ollut vielä ollut ja vielä kerran pari palata Kamputseaan, jossa hän taannoin pyöritti muutaman talven ajan baaria. Kertomukset matkoista ovat kirjan yksi juonne....

  Oikeassa elämässä vietän aikaa fiksujen, hyväntahtoisten, hyvätapaisten ja ystävällisten ihmisten kanssa. Elämä ja kanssakäyminen on ihanaa. Olen onnellinen. Netissä joudun heti tekemisiin tyhmien, pahantahtoisten, huonotapaisten ja vihamielisten ihmisten kanssa. Kanssakäyminen pahoittaa mielen, ahdistaa, elämä tuntuu valuvan hukkaan. Lisäksi netti on täynnä tyhmää, pahantahtoista ja huonotapaista tekoälyn tuotetta. Silkkaa paskaa. Taidan olla tyhmä kun netissä ja eritoten sosiaalisessa mediassa vietän aikaani. En halua olla tyhmä, en halua voida pahoin. Sen vuoksi vähennän sosiaalisen median käytön valokuvien postaamiseen Instaan. Ajatteluni tallennan päiväkirjaani ja blogiini, jota kukaan ei onneksi lue eikä varsinkaan kommentoi. Toivotan kaikille hyvää elämää muualla kuin sosiaalisessa mediassa. Minun osaltani sosiaalisen median aikakausi on nyt lopullisesti ohi.

No nyt pärähti sellainen kirja, että vaikka se on aivan käsittämätön eikä sen tapahtumista oikein saa mitään selvää, se silti on täynnä ratkiriemukkuutta ja viisauksia, osuvia oivalluksia.  On jokin aika tulevaisuudessa, ei ehkä kovin kaukana nykyisyydestä, tai ehkäpä sittenkin menneisyydessä. Aikamääreet ovat ristiriitaisia. Viron Viljandissa pikkurikolliset, muusikot ja juopot yrittävät pärjätä vieraan vallan miehityksen alla. Kaupunkiin ja Saksasta sotasaaliina roudattu raitiotie ja ratikat, joissa kirjan päähenkilö harjoittaa ammattiaan eli taskuvarkauksia. Homma pitää hänet leivät syrjässä.  Päähenkilön kavereina on muun muassa beatles-fanaatikko, joka hittimittarimiehen kanssa suunnittelee kaupunkiin beatles-temppeliä. On myös salaperäinen pienenpieni muusikko, joka ilmestyy kesken temppelisuunnittelusession. Ja sitten on naisia, jotka ovat myös juoppoja, mutta silti pystyvät pitämään velikullistaan huolta. Tähän kaiken keskelle ilmestyy jostain ylösnoussut Gogol, joka h...

Pieni kylä, ehkäpä kollektiivinen maatila, maassa, jossa talous on menoss alaspäin, tilan toiminta hiipumassa, ihmiset jumissa ja jurrissa. On syksy, sataa, pimeää ja ihmisten mielet matalalla, krapula vaivaa unisia. Mies herää kirkonkellojen soittoon vaikka kirkko on jo aikaa sitten sortunut ja läheisen kaupungintyngän kellot eivät voi kuulua. Mistä on kyse? Kaupungissa kaksi maankeirtäjää on joutunut poliisiasemalle. Heitä uhkaa vankila jolleivat ilmoittaudu parin päivän päästä hankittuaan tietoja. Kiertäjät peloissaan matkalle sateeseen, päätyvät tilalle, jossa ovat aiemmin käyneet ja jossa heillä on armahtajan tai ainakin hyväntekijän maine. Sataa yhä, tilan ihmiset kokoontuneet baariin, juovat nukkuvat tappelevat tanssivat huoraavat, teksti on ahdistavaa todellista.  Ja sitten tapahtuu kaikenlaista, mutta lukijan on oltava armelias, annettava kielen viedä mennessään, tapahtumat menevät kerrassaan merkillisiksi, lapsen kuolemakin sateessa hypotermiaan on vain sivuseikka, pontik...

  Ikä vai Zeitgeistko minua vaivaa? Ennen, siis nuorena, olin innoissani kun rahaa oli pankissa (tai kotona seteleinä sossua piilossa) sen verran, että saatoin kuukauden matkustella. En miettinyt sen pidemmälle, luotin että rahaa löytyy jostain matkan jälkeen lisää. Aina sitä jostain löytyi! Nyt tilillä on rahaa usean kuukauden matkoihin. Ei ole mitään syytä huolestua, objektiivisesti voisin ottaa lungisti vuosia. Vaan ei. Subjektiivisesti olen huolissani. Pelkään, että en enää saakaan lisää rahaa, en pääse enää töihin. Huolestuneena aamusta aloitan päiväni. Mistä tämä johtuu? Kokemusta ja osaamistakin on enemmän kuin ikänä, pystyisin tuottamaan töissä asiakkaille ja työnantajalle enemmän arvoa kuin ikinä (per aikayksikkö eli per palkkaeuro). Olenko vanhentuessani tullut varovaiseksi ja pelokkaaksi? Vai onko ajassamme vallitseva epätoivo pilannut minut?

Jopas nyt kirjan lykkäs! En useinkaan jätä kirjaa kesken, en vaikka en siitä mitään ymmärtäisi. En jättänyt tälläkään kertaa, mutta tunnustan lukeneeni viimeisen kolmanneksi sellaillen, koska en todellakaan ymmärtänyt mitään. Selailu ei varmaankaan lisännyt ymmärrystä.  Vaan asiaan. Suomi on jotenkin voittanut Venäjän ja saanut kaupan päälle Viron hallintaansa. Virolainen taskuvaras Opitovits vapautuu Tampereen vankilasta, tapaa ystävänsä Hinkkarisen ja yhdessä päätyvät kännissä varastamaan Leninin museostaan. Lenin saa olutta ja herää henkiin vaikka onkin rautatappi perseessä oleva vahanukke. Sankareille tulee äkkilähtö kotiin Viroon, moisia varkaita ei Mansessa katsella.  Perillä Tartosssa Leninin kaksoisveli parantaa sairaita ja on jopa väleissä kaupunkia hallitsevien kissojen kanssa. Kissat ovat isoja, raakalaismaisia ja pakottavat ihmiset piileskelemään kapakoissa päiväkausia.  Ja sitten alkaa tapahtua. Ties mitä, en kertakaikkiaan ymmärtänyt. Kaikenlaisia kummallisi...

Suosikkitietokirjailijani Mari Koistinen on julkaissut useita kiinnostavia ja opettavaisia kirjoja. Taannoinen kirja ruokaväärennöksistä muistutti, että oikealta näyttävä (ja jopa maistuva) ruoka voi olla kuin kakku: päältä kaunis, silkko sisältä. Kaupassa käyminen varsinkin ulkomailla ei ole koskaan ollut ennallaan sen jälkeen.  Uusimmassa kirjassaan Koistinen sukeltaa sattumien maailmaan. Monet päivittäin käyttämämme esineet ja tuotteet aspiriinista varfariinin kautta viagraan, post-it-lapuista pikaliiman kautta moottorisahaan ja antabuksesta teepusseihin on joko keksitty sattumalta muita asioita tutkittaessa tai otettu kehittämisensä jälkeen uuteen, yllättävään käyttöön.  Keksintöjen historiassa tutkijoiden sormet ja kieli ovat usein olleet keskeisiä. Ei ole kerta eikä kaksi, kun tieteilijä on laboratoriossaan tai kotiin palattuaan nuollut sormiaan (kukapa sitä käsiään pesisi!) ja huomannut niiden maistuvan makealta tai maailman menevän kummalliseksi. Eikä ole kerta eikä to...

Joskus 1980-luvun puolivälissä odottelin bussia Tampereen Epilässä, oli pimeä ilta. Paikalle kävelee laiha ukko verkkareissa silmät leimuten. Turkkahan se siinä. Oli aivan samanlainen kuin olin telkkarista ja lehdistä oppinut hänen tuntemaan, siis näöltä. Itsensä kuva.  Muuta muistoa minulla ei Turkasta olekaan. Synnyin liian myöhään nähdäkseni hänen ohjaamiaan näytelmiä 1970-luvulla maakuntateattereissa ja myöhemmin Helsingissä. En myöskään ehtinyt näkemään hänen ohjaamiaan näytelmiä Teatterikorkeakoulussa 1980-luvulla. Ja koska olin punkkari, en katsonut Seitsemää veljestä enkä Kiimaisia poliiseja telkkarista. TV oli boikottissa, musa ja kirjat ja bailaaminen veivät huomioni.  Siksi tartuinkin innokkasta Kai Häggmanin kirjoittamaan Turkasta kertovaan kirjaan. Nyt voisin oppia mikä Turkka oli miehiään ja mitä hän teki ja miten aikalaiset hänet kokivat jä näkivät. Kirja ei petä, se kertoo Turkan elämän tarkassa aikajärjestyksessä isoisistä aina kuolemaan asti kertaakaan lipsum...

  MIT-muistoja pyydettiin. No, tässä ekassa kuvassa oikealla Charlie Duke, yksi 12 kuussa kävelleistä. Vasemmalla minä. Kuva on MIT:n Apollo-ohjelmaa käsitelleeltä kurssilta. Vuonna 2005 moni ohjelmaan osallistunut oli yhä hengissä ja suostui tulemaan kurssille kertomaan muistojaan. Duken lisäksi mieleen jäi Robert Seamansin tapaaminen ja haastattelu. Hänhän oli NASAn apulaisjohtaja Apollon aikaan ja yksi ohjelman keskeisimmistä arkkitehdeistä. Vaikka hän oli tuolloin jo 87-vuotias, hän oli yhä tarkasti aikaansa seuraava - ja jopata kertoi oppineensa uutta rakettipolttoaineiskeskustelujemme aikana. Seamans kuvassa yhdessä opiskelukaverini Ben Koon ja kurssin luennoijan professori Mindellin kanssa. Haastattelin myös John Houboltia. Hän oli vastuussa siitä, että kuuhun laskeutui vain kaksi astronauttia pienessä moduulissa ja yksi astronautti jäi komentomoduulin kiertämään kuuta. Linkitän haastatteluun kommentteihin. Haastattelun aikana selvisi, että tietoista ja perusteltua päätöstä...

Kauan sitten, varmaankin heti Neuvostoliiton hajoamisen ja Viron itsenäistymisen jälkeen, olin mukana HYY: (Helsingin yliopiston ylioppilaskunta) vihreiden matkalla Tartoon. Saavuimme junalla, tapasimme paikallisia.  Kirkkain muistoni on vierailu entisessä lentotukikohdassa. Siellä kaivovesi paloi. Tarinan mukaan NL:n ilmavoimissa harjoitustuntien määrän mittari oli kulutettu kerosiini. Jos eivät viitsineet lentää, valuttivat kerosiinin maahan ja niinpä pohjavesi paloi. Näin muistan, muuta en muista, paitsi senaikaisen harmauden, ystävien (en muista kenen) seuran. Tänään Tartto on kaunis, kaupungin ikä ja historia Hansa-liiton jäsenenä näkyy tass, talot ovat kunnostetut, vanha osan upeuden viereen, onneksi vähän matkan päähän on rakennettu globaalistisia lasirakennuksia, joita ei onneksi raatihuoneentorilta näe.  Majoittauduin yliopiston päärakennusta vastapäätä hotelli Antoniukseen. Kiva mesta, ylellinen. Yliopisto on kuin Helsingin pienoiskoossa. Illalliseksi Kolm Tilli -rav...

Anneli Auer on taas ollut uutisissa. Tällä kertaa häntä epäillään - uudestaan - lastensa hyväksikäytöstä. Hänethän on siitä jo kerran tuomittu, ja hän on tuomionsa istunut. Oikeus kuitenkin kumosi tuomion, mikä johti uuteen käsittelyyn. Tilanne on sekava, lasten kertomukset muuttuneet ja todisteet vaikuttavat aika heppoisilta.  Aiemmin Auer tuomittiin miehensä Jukka Lahden murhasta, joka tapahtui vuonna 2006, mutta tuomio kumottiin hovioikeudessa ja Auer vapautui. Tätä tapahtumaa on puitu loputtomasti lehdistössä, televisiossa, dokumenteissa ja Murha.infossa. Murhatutkinnan johtaja Kuusiranta on kirjoittanut JP Koskisen avustuksella kirjan tutkinnasta perustuen omiin muistoihinsa ja hoivoikeuden materiaaleihin.  Kuusirannan mukaan - hyvin perusteellisin argumentein - Auer murhasi miehensä. Auer itse väitti, että murhan teki ikkunasta taloon tunkeutunut mies, joka jostain syystä tappoi Lahden. Tämän Kuusiranta kumoaa vakuuttuvasti: ikkunan sirpaleet olivat oudoissa paikoissa, v...

Poliisi TV:stä tuttu Marko Niemi on päässyt jo kahdeksanteen kauteen Viimeinen johtolanka podcastissaan, jossa hän tutkii ratkaisemattomia rikoksia eli katoamisia ja murhia.  Sarja alkoi Raisa Räisäsen tapauksen penkomisella. Räisänen katosi 1990-luvun lopulla Tampereella eikä hänestä ole sen koommin kuultu eikä hänen ruumistaan löydetty. Niemi kierteli tapahtumapaikoilla 20 vuotta tapauksen jälkeen, jututti ihmisiä ja pyrki löytämään jotain poliisilta huomaamatta jäänyt. Ei löytänyt. Kävi ilmi, että kiltillä koristytöllä olikin toinen puoli, jota Niemi hieman rivien välillä paheksuu, siis heräävää seksuaalisuutta.  Myöhemmissä jaksoissa Niemi on käsitellyt muun muassa Turun lähistöllä kadonneen Pia Ristikankareen elämää. Tällä kertaa kiinnostavinta oli uskonnollisen kodin ja maallistuneen ystäväpiirin ristiveto, ja toki tälläkin kertaa paheksuttu heräävä seksuaalisuus.  Viimeisimässä jaksossa aiheena on vuonna 2020 kadonnut Juha Valkola. Tällä kertaa uhri ei ollut millää...

Puut. Ne ovat tärkeitä ja niitä netissä esim Pelastetaan Helsinki -ryhmässä puolustavat monet kovasti. Yhdenkin puun kaataminen pyöräbaanan tai kerrostalon vuoksi on kamala asia, synti ja väärin. Jos sen sijaan puita kaadetaan omakotitalotontilta, niin se on aivan OK. Jos puita joudutaan kaatamaan autotien tai parkkipaikan rakentamisen vuoksi, niin sehän on enemmän kuin OK, koska liikennettä ei saa haitata ja ilmainen pysäköinti jo Raamatussa mainittu kansalaisoikeus. Sitten jos puita kaadetaan ihan hehtaarikaupalla ja roudataan sellutehtaalle ja sieltä selluna Kiinaan, niin Suomi elää metsästä ja avohakkuiden vastastajat ovat kommareita, jotka eivät muuta tee kuin vihreitä. Puista on moneksi. ps. Sama juttu pätee kallioihin. Niitäkin saa tuhota mielen määrin, kunhan ei baanan tai kerrostalojen rakentamisen vuoksi.

  Mistä tietää talven saapuneen? No siitä, että pyöräilyskenessä alkaa jokavuotinen paasaus siitä, että heijastimet ovat vähän silleen turhia, koska autoilijoiden velvoliisuus on nähdä eikä heijastimia Italiassakaan vaikka pimeää sielläkin. Sitten ihan kohta alkaa valitus, että mun 5600€ erikoishieno hiilikuituinen maantiepyörä ihan heti ruostui pilalle kun ekan kerran suolaa laitettiin pyörätielle siinä mun pitkällä 5km työmatkallani, jota ei voi muullaisella pyöräillä polkea. Niin ja vaatteetkin menee pilalle suolavedestä, koska lokasuojat ovat ihan no-no. Lisäksi hiekoitussepeli on ihan turhaa ja vääränlaista, koska se helposti puhkaisee keveät kisarenkaat, jotka ovat ainoat, joilla pärjää itsensä kanssa työmatkatempossa. Pistosuojaus on nääs harhaoppisten keksintö. Työmatkalle ei voi lähteä viittä minuuttia aiemmin talvella, koska kaupungin pitää pitää pyörätiet sulina ilman suolaa ja sepeliä. Ja siinä samassa muistetaan mainita, että vain nössöt laittavat takavanteelle nastare...

Vesä Sisätön 100-kirjasarja on saanut uuden riemukkaan jäsenen. Tällä kertaa Sisättö on tonkinut internetistä, kirjoista ja vanhoista lehdistä 105 suurenmoista hullua, ei mieleltään vain tavoiltaan, siis normeista viisveisaavia ihmistä. Sisätöllä on armoitettu taito löytää hauskuutta milloin mistäkin ja tiivistää se sivun parin mittaisiksi teorioiksi. Suomesta mukaan on päässeet ainakin Turun seudulla vaikuttanut uusinatsi Pekka Siitoin ja Lemminkäisen temppeliä rassannut Ior Bock, molemmat huvittavia, osin jopa surkuhupaisia hahmoja.  Muualta maailmasta mukana on takaperin Amerikasta Istanbuliin kävellyt, kartanonsa alle maanalaisen tunnelimaailman rakennuttanut, pääosin vedessä viihtynyt aatelinen ja noin 530 mailin reittiä kiertänyt eksentrikko. Aika monille heistä - ja muista kirjan henkilöistä - eksentrisyys oli tapa pärjätä maailmassa, jossa jokin oli mennyt heiltä pieleen. Kun rahat oliva lopussa ja mainen mennyt, saattoi muilla mailla vierahilla saada elannon erikoisena hah...

Kari Haakana, toimittajana tunnettu, on laatinut kelp dekkarin ja vakoilukertomuksen. Tapahtumat sattuvat Helsingin kuumaan kesään 1972, jolloin FInlandia-talo on valmistunut, autot saa pysäköidä Senaatintorille ja deodorantti pettää sekä miehillä että naisilla.   Salaperäinen mies soittaa ensin nuorelle naistoimittajalle, sitten poliisille, ja kertoo Stadikan parkkipaikalta löytyvän ruumiin. Ja niin löytyykin: päätön ja kädetön kalmo. Sitten toinen Lappeenrannasta, puuliiteristä. Poliisi on ihmeissään, jotta kuka ja miksi tämmöistä. Onneksi nuori toimittaja omine lähteineen pääsee jutun jäljille.  En kerro sen enempää kuin että mukana juonessa ovat kaukopartiomiehet, venäläiset, ruotsalaiset, suojelupoliisit ja peiteyritykset. Juoni on taiten rakennettu, kirjassa ei juuri ole tyhjäkäyntiä.  Haakanan hahmot ovat riittävän eläviä, tietenkin genren mukaisia ja kukin tarkkoja tarkoitusperiä varten. Silti heistä tulee lukijalle läheisiä - jopa niin, että mielessä välkkyy...

Kesä, saari jossain länsirannikolla, siellä äiti ja kolme tytärtä, tyttären poika. Äiti Karoliina juuri eronnut miehestään, joka nuoremman naisen kanssa elää Tulholmassa. Tyttäristä vanhimmalla Telmalla poika Teo, koko perheen silmäterä, innoskas viikari. Keskimmäisellä Ellenillä ongelmia Olga-puolisonsa kanssa. Nuorin, Liv on kirjan päähenkilö, 22-vuotias, vapaa sielu, joka ei siedä äitinsä huolenpitoa, on pitkästynyt mökkielämään, kokkausvuoroihinsa, yhteisiin ateroihin.  Eräänä kuumana päivänä Liv tapaa rannalla miehen, joka pyytää häntä treffeille läheiseen ravintolaan. Liv innostuu, kesä herättää halun, on ollut yksinäinen kevät lukiorakkauden sammuttua, joten Liv suostuu. Tästä eteenpäin kirja kertoo pitkään yhdesä päivästä, tunti tunnilta odotuksesta, mutta samalla perheen suhteista takaumien ja muistojen kautta. Kukin henkilö kertoo omasta näkökulmastaan, ja vähitellen käy ilmi, että treffit eivät ehkä menekään kuten pitäisi.  En kerro miten menevät ja mitä sitten tapa...

Sea of tranquility (rauhan meri) jatkaa Mandelin kirjasarjaa, jonka edellisen teoksen Lasihotelli luin ja arvioin viikko sitten. Siinä missä Lasihotelli kertoi Vincentin ja Paulin elämästä noin 20 vuoden ajalta, Sea of Tranquilityssä tapahtumat sijoittuvat vuosien 1912 ja 2401 välille. Tästä voi jo päätellä, että kyseessä on jonkinlainen sci-fi tai ei ainakaan realistinen romaani.  Vuonna 2401 ihmiskunta on levittäytynyt kuun lisäksi muille planeetoille ja niiden kuille. Matkustaminen maan ja siirtokuntien välilä on helppoa ja nopeata. Maassa tilanne on jo pitkään ollut huono: ilmasto on muuttunut, osa kaupungeista on jouduttu suojaamaan kupolein, osa hylkäämään. Kuissa tilanne on vastaavankaltainen: ihmiset elävät keinotekoisissa ympäristöissä.  On myös keksitty aikamatkustus, mutta sen on havaittu muokkaavan historiaa ja siksi sen käyttö on rajattu Aika-instituutin erikoisasiantuntijoille. Heillä on nyt pulma: maailmassa on havaittu anomalia, kummallinen tapahtuma, jonka huo...

Idea on hyvä: Suomella menee huonosti, on siis keksittävä keinot pois kurimuksesta. Mikäs sen parempi parodian, ironian, huumorin lähde ja kohde. Ei kun toimeksi, työryhmä kokoon ja käsiohjelman mukaan mahdollisimman pienin resurssein näytelmä toteen, yhdessä ideoiden ja ohjaten kuten nykyisin tapana on.  Ja niin syntyi Hölmölän talousfoorumi. Lavalla on bändi, iso kuoro aivan kuten antiikissa, ja viisi kuusi eri rooleja esittävää näyttelijää. Puitteet ovat kunnossa, ainekset hyvät. Odotukset suuret. Näinköhän opin uutta, nauran poliitikkojen typeryydelle.  Vaan mitä tapahtui? No, ei naurattanut, joten teos ei ollut komedia. Ei tullut esille uutta tietoa tai uusia havaintoja Suomen taloudesta, oli vain samat jutut ja vitsit kuin liki jokaisella nettifoorumilla. Ja nekin toki moneen kertaan toistettuna, onhan näytelmän oltava pitkä, ei tunti ole näytelmän kestoksi sopiva. Eikä ollut mitään ilkeää, ivallista, jopa tekoviiksiin sonnustautunut Björn Wahlroos oli nössö, puhui pikku...

  Merkittäköön muistiin syksyn 2025 parhaat olutmestat Helsingissä ns. keskustassa. Lähiöiden mestat erikseen. 1. Sivukirjasto Karhupuistossa. Tuoppi alle 7 euroa, monenlaista iloista sakkia, koirat saavat tulla sisään, presidenttien kuvat vessojen ovissa.  2. Rytmi, 2. linja. Tuoppi noin 7 euroa, kulttuuri- ja hipsterisakkia, poliitikkoja, iloinen puheensorina, DJ-musaa, ystäviä. 3. Vanha Kettu, Malminkatu synagogan lähellä. Tuoppi 6,8 euroa illalla, päivällä vitosen. Keskustan halvin ja iloisin mesta, kaikenikäisiä, kaikenlaisia ja musana 1980-luvun Pelle MIljoona. 4. Harry's bar, Liisankadulla hautaustoimiston vieressä. Halpaa on ja rokki soi. Mikäs sen parempaa. Joskus aiemmin kävin paljon Kaislassa, mutta se on nykyisin kallis ja usein tyhjä, tuoppiintuijottajien valtaama. Kuva Rytmistä.