Mane

 Kolmas peräkkäinen kirja, joka kertoo kirjoitustyöläisen elämän köyhyydestä ja vaikeuksista. Erittäin väkevä kuvaus kirjailijan työn ahdistavuudesta 1950-luvun Pohjois-Pohjanmaalla uskonnollisen yhteisön puristuksessa. Toimeentulo on heikkoa, kerjuulle on lähdettävä, viinaan on rahaa hankittava, yksinäisyyteen ryypättävä. Aitoa menoa, silleen osin Mukan jalanjäljissä, joskin naiset puuttuvat.  Kirja kertoo kirjailija Ilmari Rustailijan viimeisestä vuodesta. Alussa tapaamme Ilmarin kerjuulla, leipää ja voinokaretta naapurin emännältä ruinaamassa. Leivän saatuaan Ilmari palaa tupaansa, nälkäisenä ja epätoivoisena. Kirjoituskone on kanissa, paikallislehteen on pakko rustata novellin lyijykynää puukolla teroittaen. Nälkä on kova. Kun palkka tulee, Ilmari tuhlaa sen ruokakaupassa, syö itsensä kylläiseksi ja omatuntonta tuhlaamisesta huonoksi.  Ilmarin elämä on lohdutonta. Vanhemmat ovat kuolleet aikoja sitten. Isän pilkkaa kirjailijuudesta ei jätä rauhaan, koko ajan on isävai...

 Tämä kirja nostaa esiin kysymyksen kertomuksen uskottavuudesta. Ovatko kertomuksen kauneus, kielen kauneus ja kirjan koukuttavuus tärkeämpiä kuin kirjan tapahtumien ja henkilöhahmojen uskottavuus? En osaa sanoa. Tämä kirja on kaunis, hyvin kirjoitettu ja koukuttava. Samaan aikaa päähenkilö on täysin epäuskottava.  Netistä löytynee (tämän arvioni) lisäksi vaikka kuinka monta kuvausta kirjasta, ammattilaisten ja amatöörien laatimina. Se ei haittaa. Kerron silti mistä kirjassa on kyse.  Nuori perhe joutuu laman ja sodan jälkeen taloudelliseen kurimukseen. Isä juopottuu, menettää vaimoltaan eli perheen äidin suvulta perimänsä omaisuuden. Perhe muuttaa rämeiden keskelle USA:n eteläiselle itärannikolle. Isän juoppous pahenee, väkivalta on aina läsnä. Eräänä päivänä äiti lähtee eikä ikinä enää palaa. Sitten lähtevät veljekset. Lopulta isä ei enää palaa juopottelureissuiltaan. Jäljelle jää vain nuori tyttö, Kya. Hän jää elämään rämeen keskelle surkeaan vajaan.  Kya oppii it...

Mitäs tästä kirjasta nyt oikein kirjoittaisi? Tarina on aika simppeli. On teiniaikojen kaverukset Arno ja Rick. Arno on toimittaja, joka saa potkut. Rick on runoilija, mystinen, erikoisia runojaan stand up-tyyliin esittävä ja myös bändin solistina laulanut. Kuuluisimman biisin, Café Cosmosin, sanat on kuitenkin kirjoittanut Arno.  Bändiajoissta on kulunut jo kauan. Arno ja Rick eivät ole ole tavanneet toisiaan vuosikausiin. Arno päättää kirjoitta Rickin elämäkerran. Se on kuitenkin hankalaa, koska Rick on teillä tietämättämillä. Rick ei käytä sähköpostia eikä häneen saa yhteyttä puhelimella.  Arno ryhtyy yhdessä kaverinsa Artsin kanssa selvittämään Rick olinpaikkaa. Artsikin on Rickin kaveri, mutta yhtä tietämätön Rickin olinpaikasta. Artsi on myös paljon Arnoa menestyneempi, hänellä on uusi auto, ehjä sohva ja täydellinen avioliitto. Arnolla ei ole. Onneksi Artsi on hyväsydäminen ja avokätinen ja rahoittaa Arnon matkoja Berliiniin ja Barcelonaan Rickiä etsimään. Etsintä vie l...

 Pitkästä aikaa Hakuninmaalle. Edellisen kerran kävin siellä aakkospolkaisuhommissa Arhipanpolkuun tutustumassa liki vuosi sitten. Sen jälkeen olen toki useita kertoja polkenut Hakuninmaan läpi ja ohi, mutta  en ole katuja katsellut.  Tänään vuorossa oli kulmakunnan mukaaan nimetty Hakunintie. Se kiertää Hakuninmaan läntisen osa läntistä puolta koko alueen ympäri. Kadun varrella on vanhoja (tai siis 1950-luvun jälkeen varmaankin rakennettuja) omakotitaloja, hieman pusikkoa ja muuta esikaupungille tyypillistä.  Hakunintie Matkalla Hakunilaan poljin Haltialan kartanon kautta. Siellä bongarit seisoivat rivissä. Menin kysymään, jotta mikäs nyt noin pellolla seisotta. Vastasivat, että harjalintuhan se tuolla vähän matkan päässä seisoskelee. Minulla ei ollut omia kiikareita mukana enkä näin pandemian aikaan kehdannut pyytää bongareilta lainaksi. Onneksi kuitenkin näin linnun kaukaa pellolla liikkumassa. On kuulemma harvinainen.  Gardenia ja uuden terassin pöydät Matka...

 Päivän katu, muinaisen salolaisen linnan mukaan nimetty Hakostarontie, vie minut Mellunmäkeen. Siellä on aika mukavaa vierailla, jotenkin siellä pyöräillessä minut valtaa aina hyvä fiilis. Se johtuu varmaan aakkosajeluitteni alussa Vesalaa ympäriajaessani kauniin sään ja uuden harrastuksen luomasta uutuudenilosta. Tai sitten Mellunmäessä on jotain maagista. Ainakin siellä on paljon hyviä pyöräteitä loputtomasta.  Hakostarontie Hakostarontien varrella on erilaisia omakotitaloja. Jalkakäytävä on tilaa säästävästi vain toisella puolella katua. Erityisesti mieleen kadusta ei jäänyt. Matkalla Hakostarontielle näin Bjarne Lönnroosin Rakkauden temppeli -veistoksen Kontulan skeittipuiston vieresen mäen päällä. Hieno veistos. Tsekkaa veistosivultani arvio.  Rakkauden temppeli Skeittipuistossa oli hyvä meininki.  View this post on Instagram A post shared by Matti - Mane - Kinnunen (@bikes_books_and_beer) Reittini

 Olen ärsyttänyt monia työkavereitani ja SoMe-ystäviäni kiireettömyydellä. Minulla ei ole koskaan töissä kiire eikä minun tarvitse tehdä hommia valmiiksi hätäpäissäni juuri ennen määräaikaa. Tämä vähentää stressiä ja jättää minulle säännöllistä vapaa-aikaa pyöräilyyn, lukemiseen ja muihin tärkeisiin pyrintöihini. Kiireen välttämiseen on ainakin seuraavat keinot:  En ota vastaan töitä, jotka eivät minulle kuulu. Olen opetellut sanomaan ei. Olen myös opetellut delegoimaan töitäni nuoremmilleni. Hyvin moni nuorempi on hyvin halukas tekemään pääarkkitehdin töitä ja oppimaan uutta. En estä heitä vaan innostan ja kannustan. Kun otan vastaan työn, arvioin tarkasti on työ edes tekemisen arvoinen. Hämmästyttävän suuri osa töistä katoa, jos niitä ei tee. Monia asioita ei edes kannata tehdä. Osa töistä tulee myös tehdyksi jonkin toisen homman sivussa, joten työt kannattaa niputtaa yhteen ovelasti. Jos en voi delegoida enkä usko työtehtävän katoavan, teen nopean arvion kahdesta asiasta. M...

Satuin lukemaan New York Review of Books -lehdestä esseen Philip Rothista. Kiinnostuin kovasti. Sitten muistin, että kotikirjastomme kätköissä on ainakin pari Rothin teosta. Luin niistä ensimmäisenä ohuemman, nimeltään Everyman.  Kirjan rakenne on melko yksinkertainen. Alussa on hautajaiset, joissa kirjan päähenkilö saatetaan juutalaisin menoin haudan lepoon. Ruumis ryhtyy muistelemaan elämäänsä, sen menestyksiä ja menetyksiä. Ruumis on menestyneen New Yorkilaisen mainosmiehen, joka on elämässään ollut kahdesti naimisissa, laittanut alulle kaksi poikaa ensimmäisessä liitossaan ja tytön toisessa. Pojat vihaavat isäänsä, koska hän petti puolisoaan ja katosi poikien elämästä. Tytär sen ihailee ja tukee isäänsä loppuun asti.  Mainosmiehen elämä alkaa sodan aikana meren rannalla. Saksalaiset sukellusveneet upottavat rahtilaivoja. Ruumiita ajautuu rannalle. Elämä on pelottavaa. Sodan jälkeen mainosmies valmistuu kuvataiteilijaksi, mutta jättää taiteen ja antautuu mainosalalle pärjä...

 Lauttasaaren kadut alkavat vähitellen tulla tutuiksi. Ensimmäisen kirjainten aikana Lauttasaaressa ei tarvinnut vierailla montaakaan kertaa. Onneksi sinne alkaa nyt vähitellen olla asiaa. Tänään kävin katsomassa sekä Bjarne Lönnroosin Näköalatuoli -veistosta (ks. patsaskokoelmani ). Katujen keräily kävi näet tylsäksi 400 kadun jälkeen, joten ryhdyin keräilemään myös julkista taidetta.  Päivän kadut olivat Hakolahdenkuja ja -tie. Kuja on nimensä mukainen, lisäksi umpinainen, merenrannan kävelytien reunalle. Kujan varrella on erikoinen luhtirivitalo.  Hakolahdenkuja Hakolahdentie on kujaa pidempi, muutaman korttelin mittainen Lauttasaarelle tyypillinen kaareva tie. Sen varrella on moninaisia pientaloja ja jopa pieni metsittynyt puisto.  Hakolahdentie  Lauttasaaren uimarannalla rantatuolit odottivat kesää. Tänään lämpötila oli talvinen 3C.  Reittini

 Kaksi hyvin erilaista teosta. Koskisen kirja on hyvin perinteinen, lineaarisesti ja kronologisesti etenevä kertomus nuoren miehen elämästä lama-ajan USA:ssa ja läpi stalinismin Neuvostoliitossa. Savonlahden romaani taas koostuu blogiteksimäisistä muutaman sivun tunnelmakuvista, osin hyvinkin satunnaisista ja arkisista tapahtumista. Molemmat ovat olivat erittäin kiinnostavia.  Tulisiipi kertoo uudella tavalla esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie-romaanista tutun tarinan. Suomalaiset utopistit, vasemmistolaiset, lähtevät etsimään parempaa elämää Neuvostoliitosta. Perillä he kohtaavat luvatun utopian, työläisten paratiisin ja kaikenkattavan tasa-arvon sijaan reaalisosialismin kurjuuden ja Statlinin ajan vainoharhaisuuden ja silmittömän, satunnaisen väkivallan. Kertomus on siis pääosiltaan tuttu.  Koskisen romaani kertaa toden tarinan kiehtovasti nuoren pojan näkökulmasta. Poika näkeen kotikonnuillaan USA:ssa legendaarisen Lindberghin ja innostuu lähtemättömästi lentämisestä. Poj...

 Satuin löytämään Roihuvuoren Rion terassilta Seppo Jokisen dekkarin Koskinen ja kreikkalainen kolmio . Joku oli jättänyt sen sinne kiertoon book crossing -tiedoin. Koska en ole koskaan aiemmin tutustunut Koskisen dekkareihin ja kaipasin perjantai-illaksi kevyehköä ajankulua, otin kirjan mukaani. Luin sen iltauutisten jälkeen.  Jokinen dekkarisarjan viidennessä osassa sarjan päähenkilö, ylikomissari Koskinen Tampereen Sorin poliisiasemalta, on purjehtimassa kollegansa, itäsuomalaisen pitäjän nimismiehen Juusosen, kanssa Kreikan saaristossa. Miehet purjehtivat, eivät paljon keskenään pukahtele. Juovat bisseä ja syövät lihaa. Kiusottelevat toisiaan kaljuudesta ja parran harittamisesta.  Kiusoittelu loppuu tykkänään, kun kaverukset löytävät nuoren naisen ruumiin merestä ja vievät sen lähisaareen. Kreikkalaispoliisien epäpätevyydessä, Rhodoksen suomalaisten turistien ja kreikkalaisen meiningin ihmettelemisen lomassa kaverukset osin joutuvat ja osin päätyvät poliiseina tutki...

 Keväinen lauantai innosti ulkoilemaan. Kävin kolmessa paikassa: Hakamäentiellä, Hakaniemessä ja Laajasalossa. Lämmintä oli jo 14 astetta, tuuli voimakkaasti idästä, pölyä ilmassa.  Hakamäenkuja vie bussivarikolle, mutta sen päästä pääsee myös Keskuspuistoon ja Ruskeasuolle. Hakemäenkuja onkin näppärin reitti Reijolankadulta Kivihakaan.  Hakamäenkuja Hakamäentie, valtion omistama ja rakentama moottoritiemäinen railo Helsingissä. Rumuuden ja huonon kaupunkisuunnittelun malliesimerkki. Erittäin ikävä pyöräillä, mäkinen ja mutkainen pyörätie ei seuraa ajorataa vaan sekoilee mutkitellen. Hyvin harvoin Hakamäentielle eksyn.  Hakamäentie Hakaniemen silta on saanut purkutuomion. Sekin on aivan liian moottoritiemäinen kaupunkiin. Lisäksi se on huonosti rakennettu ja rämä. Saa luvan kadota.  Hakaniemen silta Seuraavat pikkukadut muodostavat suuren osan Hakaniemen katuverkosta.  Hakaniemen torikatu Hakaniemenkatu Hakaniemenkuja Opintohallituksen remontoitu rakennus o...

 Kaunis kevätilta houkutteli minut ja S:n pyöräilemään Viikkiin ja Kivinokkaan. Olisimme varmaankin muutoinkin pyöräilleet kotimme lähistöllä, Viikin luonnonsuojelualueen rauhasta ja luonnosta nauttien, mutta aakkosissa seuraavat kadut sattuivat sijaitsemaan aivan yliopiston koetilan vieressä.  Kävimme ensin Latokartanon pelloilla, ratsastustallin lähellä, katsomassa sammakoiden kevätkosiomeininkiä. Eräässä ojassa on näet joka kevät satoja sammakoita parittelemassa. Kutemisen hoitavat ilmeisesti johonkin toiseen ojaan tai lampeen. Tänään sammakot olivat vielä talviunilla, vain muutama malttamattomin oli jo liikkeellä ja puolisoa etsimässä.  Viikin arboretumissa magnolian nuput ("mangoliankissat") paisuvat nopeasti. Läheisellä rantaniityllä ruokaili kaurislauma. Matalassa vedessä ruokailivat haikarat. Merikotkaa emme nähneet.  Hakalanniementie on hiekkainen kävelytie, jota olen eläissäni polkenut varmaankin satoja kertoja. Enpä ole tiellä nimeä tiennyt olevan. Tien ke...

  Koronapandemian hyvät puolet Meikämanelle tähän asti: 1. Paino on pudonnut. 2. Kaikki verestä mitattavat arvot (kolesteroli, sokeri, etc) parantuneet erinomaiseksi 3. Rahaa jäänyt säästöön tosi paljon 4. Olen saanut kaksi uutta duunia hakematta. Molemmat kivoja ja opettavaisia. 5. Olen saanut tehdä töitä ruotsalaisessa firmassa. Nyt ulkomaankokemusta siis Kiinasta, USAsta ja Ruotsista ja vähän Kataloniastakin. 6. Olen keksinyt uusia harrastuksia: linnut, katupyöräilyt, mökkeily 7. Olen oppinut työskentelemään ruotsiksi 8. Olen harrastanut liikuntaa enemmän kuin vuosiin 9. Olen ryhtynyt vegaanimeininkiin ja oloni on parantunut ja ruokavalioni monipuolistunut, kiitos Sirkku n erinomaisten kokkausten 10. Olen saanut poniystävän 11. Olen juonut vähemmän alkoholia kuin sitten vuoden 2005 ja 1984. 12. Olen tutustunut lähiseutuihin tarkasti ja löytänyt ihania mestoja 13. Olen viettänyt ystävien kanssa aikaa ulkoillen 14. Olen huomannut pärjääväni paljon vähemmällä rahankäytöllä kuin enn...

 Kerrassaan sopivasti sattuivat aakkosjärjestyksessä seuraavat kadut. Haikolankatu on Kontulantien ja Kehä ykkösen kulmaan jäävällä uudella alueella. Haitinkuja on rakentumassa Jätkäsaareen. Tämmöinen maantieteellinen etäisyys innostaa katupyöräilemään, koska kohteiden välillä on mahdollista valita mielenkiintoinen reitti.  Eläköön!   Kerään muuten myös Helsingin patsaita , yhden per pyöräretki.  Tällä kertaa valitsin reitikseni Kehätien laidan aina joelle asti, siitä sitten joen rantaa vedenpuhdistamolle, Kumpulan ohi Hämeentielle, Siltasaaren ympäri ja Baanaa pitkin Jätkäsaareen. Takaisin palasin Bulevardin, Espan, Pohjoisrannan ja Tervasaaren kautta. Erittäin hyvä reitti, jopa ihan erillisenä pyöräretkenä: paljon puistoja, kaupunkia, uusia pyöräteitä, rantaa, joenvartta, kaikkea.  Reittini Haikolankatu on kesken. Sen varrelle on nousemassa pientaloja, osa niistä viehättäviä. Alue sinänsä on vähän erikoinen isojen teiden ja voimalaitoksen kainalossa. Varmaan s...

 Katupyöräilyprojektini eli Helsingin katujen pyöräileminen aakkosjärjestyksessä on ollut pysähdyksissä kolmisen kuukautta. Talvi oli luminen, jäinen, tuulinen ja kylmä. En saanut pyöräillyksi. Pyörätiet pitkin poikin Helsinkiä eivät nettiraportoinnin mukaan olleet huviajeluihin soveliaassa kunnossa.  Kevät on saapunut. Jää on sulanut, suurin osa hiekoitusepelistäkin on jo kerätty pois pyöräteiltä. Ei ole kylmä eikä sadakaan koko ajan. Joten on aika vähitellen taas jatkaa katupyöräilyprojektiani. Ei siksi, että minulla olisi pakkomielle kerätä katua. Vaan siksi, että katujen pyöräileminen aakkosjärjestyksessä tekee minut onnelliseksi. Näen uusia paikkoja, vanhoista paikoista huomaan uusia yksityiskohtia. Katselen kotikaupunkiani uteliaasti, aivan turistin tavoin. Retkiltä jää muistoja aivan toisella tavalla kuin tavanomaisilta moneen kertaan samaa reittiä poljetuilta pyörälenkeiltä.  Vuorossa olivat Haavikkopolku- ja tie. Ne ovat minulle tuttuja, koska asuin vuosina 1999-...