Kirjakaupassa - syvällisyyden kaipuusta

Ostin tonnikalapatongin ja huomasin, ettei minulla ollut sen kanssa kirjaa. Kävelin lähimpää kirjakauppaan, Kampin kauppakeskuksen Suomalaiseen, tarkoituksenani ostaa lukemista patongin seuraksi. Syöminen kirjatta jättää pahan maun suuhun eikä ja sielun nälkäiseksi. 

Kirjakaupan oven oikealla puolelle oli kerätty seinällinen pokkareita, jo kaukaa näin kirjoja usealla kielellä, monissa väreissä ja eri kokoisina. Toiveikas olo heräsi, saatoin jo aavistella täydellisen patonkihetken koittavan. 

Vaan mitä ihmettä! Oven vieressä oli pääasiassa Lee Childin kelvottomia seikkailukirjoja, joita lentokentä kirjakauppojen surkeuden vuoksi joskus taannoin luin lentokoneessa, loputon rivi dekkareita, ja aivan pieni määrä kaunokirjallisuutta, josta suurin osa oli yllätyksetöntä, muodikasta ja jo lukemaani (olenhan ajan hermolla surffaava lukija). 

Hyllyissä oli myös amerikkalaisten elämäntaito-oppaiden käännöksiä. Niissähän on aina noin yksi ajatus, sellainen yhden kappaleen tai takakannen tekstin mittainen, ja sen ympärille kerrottuna kunakin aikana muodikkaat - ja samat - anekdootit. Muutama vuosi sitten Über etc kaikissa, tiedä mitä nyt, en ole seurannut.

Mihin vakavampi kaunokirjallisuus oli kadonnut? Missä olivat tietokirjat, siis sellaiset, joiden lukemiseen meni yli tunti ja joita lukiessa joutuu miettimään eikä tule nolo olo? 

Vaikuttaa siltä, että SoMe ja äänikirjat ja muu semmoinen moderni on tappamassa vakavamma kirjallisuuden, pitkät argumenttiketjut. Kaiken pitää nähtävästi olla helppoa, välittömästi omaksuttavissa, jonkun kuuluisan kaikkien tunteman henkilön kautta kerrottua. 

Pelottaa. Jos kirjallisuus köyhtyy, miten käy älyllisen elämän? Miten kukaan pystyy enää arvioimaan politiikaa, elämää, ihmisyyttä, jos lukeminen keskittyy dekkareihin, lapsellisiin seikkailuihin ja yhden ajatuksen self help -läpysköihin. 

No, sain kaksi kirjaa. Ne kuvassa. Söin ja nautin lukemisesta.