Once upon a time in Harlem / David Greaves, William Greaves

1920-luvun alussa New Yorkin Harlemiin kerääntyi paremman elämän ja toistensa houkuttelemina nuoria taiteilijoita. Oli muusikoita Duke Ellintonista Noble Sissleen, kirjailijoita, runoilijoita, kuvanveistäjiä, kirjastonhoitajia, kustantajia ja vaikka ketä. Kaikki olivat afro-ameririkkalaisia, tai kuten he itse itseään silloin kutsuivat “negros, blacks”. 

Taide-elämä oli vilkasta ja se sulautui yhteen yhteiskunnallisten pyrkimysten kanssa. Äänioikeutta ei ollut, klaanilaiset lynkkasivat etelässä, elämä oli joskus halpaa ja henki höllässä. Taiteilijat kokoontuivat yhteen vasemmistolaisten poliitikkojen kanssa, perustivat opintopiirejä, taideryhmiä ja -kouluja. 

Tämä Harlemin renessanssiksi kutsuttu aika kesti alle 10 vuotta. Sen keskeisistä henkilöistä oli vielä 1972 moni elossa, ja William Greaves kutsui heidät juhliin Duke Ellingtonin asuntoon. Moni ei ollut tavannut toisiaan aikoihin, mutta keskustelu ja muistelu näkyy lähteneen vauhtiin nopeasti. Greaves johdatteli keskustelua, kuvasi sitä usealla kameralla ja sitten unohti materiaalin 50 vuodeksi. Vasta 2020-luvulla hänen David-poikansa koosti kuvatusta dokumentin. 

Dokumentti on kiinnostava. Jo kovin ikääntyneet taiteilijat muistelevat ja muistavat paljon, tarkkoja päivämääriä, runoja ulkoa. Aluksi keskustelu on muistelua, kohteliasta, mutta kun aika kuluu, boolimaljaa on verotettu, alkavat vanhat muistot kääntyä kiistoiksi. Jonkun mielestä jotakuta ei ole mainittu tarpeeksi, toisen mielestä renessanssi oli poliittinen liike eikä taiteellinen, joku on muuten vaan eri mieltä. Sopu kuitenkin säilyy - tai epäsopua ei ole kuvattu! 

On kiehtovaa katsella iäkkäiden muistelua, mutta onneksi sitä kesti vain 1,5 tuntia. Jutut alkoivat vähän jo toistaan itseään.

Oli kyllä maagista kuulla miten runoilija muisti toisen runoilijan runon 50 vuoden takaa, ja miten toinen runoilija muisti millaisen puheen oli pitänyt presidentille ja Kansaliitolle. Tärkeät asiat eivät unohdu.