Paluu Reimsiin / Didier Eribon

Psykologisia tutkimuksia on perustellusti moitittu siitä, että amerikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden tutkiminen ei välttämättä tuota yleispäteviä tuloksia, että ehkäpä jossain muualla ollaan erilaisia kuin Bostonissa. 

Tämä tuli mieleeni, kun luin Didier Eribonin kuuluisaa teosta Paluu Reimisiin. Siinähän Eribon kertoo miten hän (nuorena, homona) häpesi työväenluokkaisia vanhempiaaan, koko heidän elämäntapaansa ja kaikkea mitä he (ja veljet myös!) edustavat. Ja että tämä häpeä johti tarpeeseen päästä muualle, ja kun sinne muualle eli ensin lukioon ja sitten Pariisiin pääsi, niin mennyt ja tausta piti hävittää, peittää uuteen puhetapaan. Aivan erityisesti kotona Reimisissä ei voinut käydä vuosikymmeniin ennen kuin isä kuoli ja sittenkin oli vaikeata. 

Näin varmasti oli ja se on hyvin surullista. Mutta voiko tästä omakohtaisesta, 1960-luvulta 1980-luvun Ranskassa tapahtuneesta yleistää jotain sosiologisesti merkittävää? En tiedä, mutta kun vertaa Eribonin kokemuksia omaan elämääni (ja ystävieni), niin vastaavaa kotihäpeää en tunnista, en muista tällaisia luokkaeroista syntyneitä traumoja, en muista katkeran väkivaltaista työläisisävihaa. Myöskään en muista, että Suomessa olisi ollut vielä 1960-luvulla Ranskan kaltainen luokkaero lukioon pääsemisessä. Hitto, äitini sisaret pääsivät ylioppilaiksi vaikka äidilleni ei sitten riittänyt varoja. Jotenkin tuntuu, että yhteiskunnilla on eroja - ja että toki edistys ei ole varmaa ja kohta voimme olla siinä missä Ranska oli (ehkä on yhä). 

Eribonin kirjassa on myös perusteellinen kuvaus työväenluokan muuttumisesta rasisitisiksi äärioikeiston äänestäjiksi. Tämä kuvaus vaikuttaa yleispätevämmältä kuin Eribonin omat kokemukset, ja pelkästää tämän kuvauksen vuoksi kirja kannatta lukea ja ostaa omaan hyllyyn. 

Sama Ranskan yhteiskunnan erityisyys ja luokkasidoinnaisuus muuten vaivaa Eduard Louisin kirjoja minun mielestäni. 

Ai niin, kirjasta on muokattu näytelmäksi Itseen kirjoitettu, joka käsittelee pääosin vain luokka-asioita ja häpeää. Kirjan tärkein osuus (äärioikeistoanalyysi) on näytelmässä tiivistetty vain äänekkääksi riidaksi. Muutoin näytelmä on kirjasta luettua sanatarkkaa monologia, joka ei lisää kirjaan mitään.

Sanottakoon myös, että kirjan käännös on hyvä niin kauan kuin puheena on luokkahäpeä ja lauseet yksinkertaisia. Kun teksti muuttuu akateemisemmaksi, käännös muuttuu välillä lukukelvottomaksi, lauserakenteet ei-suomenkielisiksi, suoraan ranskasta käännetyiksi, ei ymmärretyiksi.