Elämä on juhla / Robert Guédiguian

Viides marraskuuta 2018 kaksi kerrostaloa romahtaa Marseilles’n esikaupungissa. Kahdeksan ihmistä kuolee, kaupunkiin jää tyhjä kolo, sen vieressä romahtamaisillaan ole rötisköjä. 

Elokuva alkaa dokumenttikuvilla talojen romahduksessa ja sitä seuranneista mielenosoituksista. Sitten pääsemme mukaan kuoroharjoituksiin, jossa nuorehko Alice ohjaa amatöörejä. Hänen kihlattunsa seuraa sivusta, tulee häädetyksi ulos. Seuraavassa kohtauksessa Alice esitellään lounaalla Rosalle, kihlatun äidille ja muille sukulaisille. 

Alicen isä Henrii, jonka Alice on isän liiallisen työteon vuoksi jättänyt, ilmestyy paikalle. Rosa ja Henri tutustutuvat sattumalta Alicen kuoroteoksen harjoituksista ja suvut alkavat kietoutua yhteenä. Mukana on Rosa veli, yksi kaupungin viimeisistä kommunisteista ja koko joukko armenialaisia. Rosan perhe on näet armenialaista sukujuurta, ja tätä kautta elokuvaan tulee mukaan diaspora, kaipuu sinne jonnekin. 

Elokuvassa on diasporan lisäksi muitakin poliittisia/yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Rosa työskentelee sairaalassa, jossa on liian vähän henkilökuntaa. Hänen toinen poikansa on perustanut pakolaiskeskuksen, johon koko ajan saapuu mereltä pelastettuja. 

Rosa on pyrkimässä ehdolle kunnallisvaaleihin, mutta vihreät,  vasemmisto ja muut pienryhmät eivät tahdo päästä yhteisymmärrykseen ohjelmasta tai pääehdokkaasta. 

Kaiken tämän keskellä on rakkauta, pyrkimystä elämässä eteenpäin, ja taustalla Marseilles, sen satama, kujat. Ja aina on lämmintä, ulkona voi syödä, nukkua ikkunat auki. Viiniä virtaa. Ja Henri lukee kirjoja, koska “ hyvä kirjaa lukiessa aika katoaa, ja paikka myös, siirtyy jonnekin muualla”. Niin kävi myös tätä hyvää elokuvaa katsoessa.