Mane

Tikkurilan lukio kutsui minut kertomaan maata pitkin matkailusta.  Kalvoni ovat tässä . 

1980-luvun alussa Epilässä Tampereella kulki erikoinen hahmo. Pitkä mies musta pomppa päällään harppoi edes takaisin, usein käveli Kaarilan bensa-aseman kahvilaan pyytämään lasin vettä ja jatkoi sitten matkaansa. Pikkupoikina ihmettelimme miestä, joskus häntä seurasimme. Kerran mies käveli joutomaalle, tapaisi toisen erikoisen hahmon ja antoi hahmolle pillereitä. Seurasimme pitkää miestä. Saimme selville missä hän asui ja samalla miksi hän oli erikoinen. Mies asui mielenterveyskuntoutujien asuntolassa, Sopimusvuoressa. Ilmeisesti hänet oli sinne kotiutettu Pitkäniemen mielisairaalasta. Mies ei pystynyt käymään töissä, mutta pystyi elämään asuntolassa. Ja oli täysin harmiton. Epilässä asui myös Epilän keisari. Hän oli mies, jonka sanottiin opiskelleen yliopistossa ja lukeneen liikaa ja siksi menettäneen mielenterveytensä. Hänen erikoisuutensa oli yleisen haahuilun lisäksi naisten vaatteisiin pukeutuminen. Hän ei jostain syystä pukeutunut naisten vaatteisiin kotonaan vaan vaihtoi ne ylle...

Kairossa asuu 10 miljoonaa ihmistä. Kaupungilla on tarunhohtoinen, ikiaikainen kaiku, ja nykyajassa siellä on tapahtunut mielenkiintoisia poliittis-uskonnollisia keikauksia. Olen pitkään halunnut vierailla Kairossa, mutta en ole saanut aikaiseksi, kerran jo melkein Jordanista sinne olimme menossa, mutta palasimme sitten Syyrian kautta Libaboniin.  Salaliitto Kairossa - sepäs on hieno tilaisuus päästä näkemään kuvia Kairosta. Menin elokuviin ajatellen, että jos näen Kairon katunäkymiä, taloja, Niilin ja ihmisten elämää, olen tyytyväinen olipa elokuva muutoin millainen tahansa.  Eikä elokuvakaan pettänyt. Tarina on perinteinen kertomus vakoilusta, vallan turmelevuudesta, agenttien värmäämisestä, ja se on sijoitettu 900-luvulla perustettuun al-Azharin-yliopistoon. Kalastajan poika Adam saa stipendin yliopistoon. Hänen saavuttuaan yliopiston pääimaami kuolee. Maallinen valta, presidentti ja tiedustelupalvelu haluaa uudeksi imaamiksi itselleen myötämielisen uskonnollisen opettajan....

Pyöräilemme, minä ja Kyösti,  Bulgarian raja-asemalle heinäkuussa 1990. Kopissa nuokkuu tullimies, pieni ja paksu. Hän haluaa nähdä passimme, näytämme ne. Tullimies pyytää meitä täyttämään viisumilomakkeen. Siinä kysytään montako päivää matkailijan on tarkoitus viettää maassa. Koska rahaa on vaihdettava kullekin maassaoleskelupäivälle ja virallinen kurssi on huono, vastaamme että kolme päivä aiomme maassa viettää.  Tullimies katsoo viisumia, antaa sen takaisin, ja alkaa heilutella teräsputkea uhkaavasti Kyöstin edessä. Minä olen tullimiestä isompi, joten hän valitsee Kyöstin. Koska olemme jo saaneet passimme takaisin, lähdemme polkemaan Bulgariaan.  “Vandaalit!”, huutaa tullimies peräämme. Kesällä 1993 poljemme, minä ja Kyösti taas, Vilnasta kohti Ignalinaa. On rauhallista, lämmin päivä, ei muuta liikennettä juurikaan. Tie kulkee metsän halki, lehtipuita ja pensaita. Yhtäkkiä puskasta ilmestyy puolentusinaa maastopukuista miestä konepistoolien kanssa ja viittoo meitä pysä...

Olen onnellinen etten kuunnellut Olli Jalosen uutta romaani Stalker-vuodet. En olisi halunnut kenenkään ääntä pilaamaan mielikuvistustani päähenkilön äänestä, sen muutoksista hänen aikuistuessaan ja kohdatessaan sekä oman että muiden ja koko maailman petollisuuden. Vielä vähemmän olisin halunnut ketään lukemaan kirjassa mukana olevia koulutodistuksia ja sanomalehtiartikkeleita ääneen. Eikä kirjan useiden naishahmojen äänen konkretisoituminen olisi lisännyt kirjasta saamaani nautintoa.  Kirjasta näet saa suuren nautinnon. Sen voi lukea nuoren miehen kehityskertomuksena, Suomen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän historiana ja muutosten kuvauksena tai vaikkapa ihan vain jännittävänä vakoiluromaanina, jona se kyllä vähän lässähtää lopussa.  Kirja tapahtumat meille kertoo päähenkilön minä-muodossa. Kirjan alussa hän on opiskelemassa Tampereen yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, jossa tiedostuneisuus on huipussaan. Hänen värvätään salaiseen tutkimusprojektiin, jossa tutkitaan...

Istun kuvassa äitini isä sylissä. On jouluaatto, olen saanut lahjaksi apinan, jolla on vielä lappu kaulassa. Näyn saaneen myös auton, se on papan kädessä. Olen hieman hämmentyneen näköinen. Veljeni on varmaankin saanut lahjaksi koiran. Vasemmalla näkyy hedelmäkakku, sokeriastia, ja niiden vieressä varmaankin äitini vaatteista päätellen. On varmaan juotu joulukahvit. Olemme mummulan vanhan talon peräkammarissa, kahdesta kammarissa isommassa. On lämmin, Musti-koiran takana uunissa varmaan tuli.  Koira ja auto ovat kadonneet, niistä ei ole jäänyt edes muistikuvia. Apina on tallella, istuu nyt minun potkuhousuihini puettuna kotimme sohvalla. Rakastin apinaa yli kaiken lapsena, leikin sen kanssa jatkuvasti, ja niin apina vähitellen kärsi rakkaudestani. Sen varpaat irtosivat, sormet katkesivat ja sen sisältä pursui täytettä ulos.  Vaikka Maija-tätini aina meillä käydessään parsi ja kursi apinaa kokoon, sille oli puettava potkuhousuni päälle. Näin apina, jolle ei ole nimeä tarttunut,...

Isäni isällä oli moottorivene, jolla isäni perhe liikkui Savonlinnan lähivesillä. Veneessä oli keskimoottori, joka käynnistyi petroolilla ja kävi bensiinillä, tai sitten toisinpäin. Muistan olleeni joskus keskimoottoriveneessä Saimaalla, muistan moottorin monimutkaisen käynnistämisen, putputtavan käynnin, ja veneen rauhallisen lipumisen. Muistan saaria, kapeita salmia, vastaan tulleen höyrylaivan. En tiedä oliko vene isoisäni vene, olisinko voinut olla hänen veneessään kolmivuotiaana. Ehkä vene oli jonkin isäni ystävän, ja minä vanhempi.  Muistan toisenkin venereissun Savonlinnassa. Kukkakauppias Parkkinen oli saanut myydyksi oopperajuhlaväelle kukkia paljon ja kauppiaan kannalta hyvään hintaan. Voittorahoilla hieman leuhka Parkkinen oli ostanut - pikkupojan silmään - ison moottoriveneen, jolla matkasimme hänen mökilleen parin tunnin venematkan verran Savonlinnasta etelään. Vene oli hieno, harmitti ettei meillä ollut sellaista. Jokainen pikkupoika haluaa, että hänen isällään on yht...

A leksanterin koululla oli pihalle päin kolmet ovet. Vasemmalla, lähimpänä Hallituskatua, koulun pihan reunalla, avautuivat ovet rappukäytävään. Jos rappukäytävässä kääntyi vasempaan, pääsi pimeää käytävää pitkin terveydenhoitajan vastaanotolle. Jos meni sisään koulun keskellä olevista ovista, joutui hammaslääkärille. Jos valitsi oikeanpuoleisimmat ovat, niitä olisi useampi, joutui poikien vessaan.  Poikien vessassa kävin ala-asteen aikana kerran. Totesin sen niin saastaiseksi, että päätin pidätellä koulutuntien ajan. Onneksi koulupäivät olivat lyhyitä. Yläasteen vessa oli yhtä vastenmielinen. Siellä oli käytävä, koska koulupäivät olivat pidempiä. Nykyisin kouluissa on yksittäisiä vessoja, ehkäpä lapset eivät saa vessatraumoja enää nykyään.  Hammaslääkärissä käymistä en pystynyt välttelemään. Oli pakko mennä tarkastukseen, ja joskus hammasta särki. Ei auttanut mikään, oli mentävä merkilliseltä tuoksuvaan odotushuoneeseen. Muistan tuoksun vieläkin, mutta en pysty nimeämään sitä...

Aleksanterin koulu, Wivi Lönnin suunnittelema kansallisromattinen rakennus, seisoo Aleksanterin kirkon vieressä. Koululla oli ikää jo yli 70 vuotta, kun ensimmäistä kertaa astuin sen ovesta koulutielleni elokuussa 1975. Äitini toi minut kouluun, olin varmaan jännityksestä riehakas. Pidin koulusta, koulunkäynnistä, kavereistani, oppimisesta. Kirjoitin korona-aikana, melkein päivälleen kolme vuotta sitten,  31 ala-astemuistoa . Ne kertoivat enemmän koulussa tapahtuneesta ja vähemmän koulurakennuksesta.  Koulurakennus on suuri, pienelle pojalle sen käytävät olivat korkeita, luokat avaria. Ensimmäinen luokkamme oli ensimmäisessä kerroksessa ja sinne pääsi koulun päädyn ovista raput ylös kipuamalla, Jos olisi mennyt raput alas, olisi päätynyt kuvaamataitoluokkaan, mutta sinne menimme harvoin. Siispä raput ylös, takit naulakkoon ja luokkahuoneessa.  Rehtorin puoliso, ruova Honkajoki, odotti meitä liitutaulun edessä, pöydän takana ja urkuharmoonin vieressä. Hänen ankara olemukse...

Bhutania tavataan sanoa yhdeksi maailman kauneimmista maista, jossa asuu yksi maailman onnellisimmista kansoista. Bhutan on kaukana Suomesta ja sinne on ollut hankala matkustaa, koska maahan ja maassa on huonot kulkuyhteydet.  Kaukaisessa maassa on kaukaisia kolkkia. Yhdessä kolkassa, bussimatkan ja 8-päiväisen kävelyn takana on Lunana-kylän koulu maailman laidalla. Elokuva kertoo nuoresta opettajasta, joka puolipakolla joutuu kouluun kesän ajaksi opettamaan. Oikeasti hän haluaisin emigroitua muusikoksi Australiaan.  Elokuvan rakenne on tavanomainen: nuori mies joutuu lähtemään pääkaupungista maaseudulle, häntä vastaan tulee rotevia ja reiluja maalaisia, matkan varrella nuori mies joutuu vähitellen luopumaan kaupungin mukavuuksista, ottamaan kuulokkeet korviltaan. Samalla hänen kunnioituksensa maaseudun väkeä kohtaan kasvaa. Perillä, pitkän kävelyn jälkeen, häntä vastassa on kylän koko väki, 56 aikuista ja lasta. Opettaja kauhistuu kylän alkeellisuutta, sähkön pätkittäisyyttä,...

“Kesärenkaat vesiliirtotestissä” luki Tuulilasi-lehden kannessa Kuopion torin lehtikioskissa kesällä 1979, kun olin vanhempieni kanssa kesälomamatkalla Itä-Suomessa. Sain ruinatuksi lehden itselleni. Illalla hotellissa luin sitä, muista vieläkin lasin läpi otetut kuvat renkaista, kun auto ajoi eri nopeuksilla lasi yli.  Olimme kolmisin lomalla. Markku-veljeni oli todennut viihtyvänsä paremmin mummulassa kuin automatkalla. Minulle se sopi, koska sain vanhempieni huomion kokonaan ja enemmän herkkuja. Automme oli tuolloin Toyota Corolla, jonka takapenkillä oli hyvin tilaa yhdelle pikkupojalle.  Matkasimme ensin Mikkeliin, jossa söimme torin laidan ravintolassa, muistaakseni sain ranskanperunoita. Ravintolan muistan siksi, että myöhemmin sen lähellä räjähti autopommi. En saa silmiini kuvaa vanhemmistani ravintolassa vaikka ruokani muistan.  Matkamme jatkui itään. Kiersimme Pielisen, kävimme Bomba-talossa, joka oli käsittämättömän suuri ja jonka tarkoitus ei silloin eikä myöhe...

Olen lukenut varmaankin puolentusinaa le Carrén vakoiluromaania ja olen niistä tykännyt. Muistan, että tykkäsin kirjailijan uran alkupuolen teoksistsa ja aivan viimeisistä. Uran keskivaiheen kirjoja en ole aiemmin lukenut ja tartuin siksi kirjaston kierrätyshyllystä löytämääni Pieni rumpalityttö -romaaniin kiinnostuneena.  Ensivaikutelma kirjasta oli vakuuttava tuhtius. Kirjassa on yli 500 sivua, joilla jokaisella on paljon pientä tekstiä. Tarinan voisi siis olettaa olevan monimutkainen ja kertomistavan perusteellinen. Kirjan ensimmäisten 100 sivun aikana vaikutelma saa vahvistuksen. Le Carré kertoo hyvin perusteellisesti Bonnissa tapahtuneesta pommiräjähdyksestä, jossa kuolee Israelin kulttuurilähettiläs. Pommiattentaattia saapuu saksalaisten avuksi tutkimaan koko joukko parhaita Mossadin ja muiden Israelin tiedusteluelimien tutkijoita.  Israelilaiset keksivät juonen, jonka avulla he uskovat saavansa attentaatin suunnittelijat kiinni. Tämän suunnnitelman monimutkaisuus, agent...

1980-luvun alussa ei ulkomaanmatkailu samaan tapaan kuin nykyään. Lentoyhtiöt olivat vielä valtion ohjauksessa, ja siksi lennot kalliita. Asuntolainat - tai vuokrat - veivät ison osan tuloista. Ei ollut varaa käydä ulkomailla usein, olisikohan markkakin ollut heikko.  Visbyssä Perheemme ensimmäinen ulkomaanmatkan kohde oli Tukholma. Tästä matkasta minulla ei ole valokuvia. Muistan, että matkustimme Silja Linen laivalla. Majoituimme Birger Jarl -hotelliin. Sieltä muistan pitkät käytävät, pikkupoikia kiehtovan jääkoneen käytävän päässä. Tukholmasta muista Grönä Lund -huvipuiston, hurjan ison tynnyrin, joka pyöri ja jonka sisäseinällä saattoi liikkua ylös ja alas. Taisin olla tuolloin vielä ala-asteella.  Toisen ulkomaanmatkamme kohde Visby. Olin 12- tai 13-vuotias, Markku-veljeni oli pari vuotta nuorempi. Minä osasin jo muutaman sana ruotsia 7. luokan opintojen jälkeen.  Olimme todella innoissamme matkasta, muistimme edellisestä miten nastaa laivalla oli, ja nyt oli luvassa...

“Meidän Tepalla ei ole viikon vanhaa vitosta”, tapasi äitini isä sanoa äidistäni. Terttu eli Tepa tykkäisi ostaa tavaroita, kauniita esinetä kotiin, ja lahjoja muille, lapsilleen, sukulaisilleen, ystävilleen.  Vaikka äidilläni ei kuulemma viikon vanhaa vitosta ollutkaan, hän tiesi rahan arvon tarkalleen. Hän syntyi juuri ennen sotia, syksyllä 1938, kasvoi sotien aikana koululaiseksi ja koki sotien jälkeisen maaseudun köyhyyden, mutta myös vähittäisen koko yhteiskunnan vaurastumisen.  Koululaitos oli 1940- ja 1950-luvuilla epätasa-arvoinen. Jos vanhemmat halusivat kouluttaa lapsensa kansakoulua pidemmälle, heidän oli osallistuttava koulutuksen kuluihin. Äidistäni ja hänen isoveljestään ei siksi koskaan tullut ylioppilaista, mutta äitini kahdesta nuoremmasta siskosta tuli. Yliopistoon heistä ei kukaan päässyt tai ehkä halunnutkaan opiskelemaan. Äitini kertoi miten hän oli jo nuorena käynyt maatilan ulkopuolella töissä. Ensin hän kävi noin kolmen kilometrin päässä kaupassa apulai...

Äitini äiti, Elli-mummoni, on juuri ottanut kahvikupin käteensä ja miettii millaista makeaa kahvin kanssa ottaisi. Kuva on rippijuhlistani, on heinäkuu 1983. Tarjolla näkyy olevan kahvia, mansikoin koristeltua täytekakkua (äitini tekemää), pullaa, kahta kuivakakkua (tummempi on taatelikakku, lapsuuteni luottoherkku), ja erilaisia pikkuleipiä.  Tämä kattaus oli yleinen päiväjuhlissa. 1980-luvulla lasten kunniaksi järjestetyissä juhlissa aikuisetkaan eivät juoneet alkoholia, juhlat pidettiin kahvikutsuina päiväsaikaan ja ne kestivät muutamia tunteja. Yleensä sitten lapset lähtivät ulos kavereittensa kanssa ja aikuiset istuivat ehkä hetken ennen kuin perheet palasivat koteihinsa.  Päiväkahvijuhlien lisäksi oli toisenlaisiakin juhlia, sellaisia, joissa aikuiset olivat juhlien keskipisteessä, ja joissa siksi oli tapana nauttia alkoholia. Äitini suku on - kuten jo monesti olen kertonut - Hämeenkyröstä, joka on tunnettu sahtipitäjä. Sahti näytteli aikuisten juhlissa tärkeää osaa, mut...

Lapsena olin usein sairaana. Minulle nousi ja nousee yhä nopeasti korkea kuume. Lapsena näin kuumeessa toisinaan harhoja, mutta useimmiten vain painajaisia. Erityisesti näin kuumeisena yhden ja saman painajaisen joka kerta. Toistuvassa painajaisessani pelasin jonkun kanssa Afrikan tähteä. Peli alkoi ihan viattomasti, mutta sen aikana kävi selväksi, että on olemassa rosvoakin suurempi uhka: jos päädyn Kairoon, atomipommi räjähtää ja maailma tuhoutuu. Tein kaikkeni, etten vaan päätyisi Kairoon, valitsin aina etelään vievän reitin, mutta jotenkin silti lähestyin Kairoa koko ajan. Mitä lähemmäs jouduin, sitä karmeampi pelko ja ahdistus. Heräsin juuri kun olin saapumaisillani Kairoon.  Uneni varmasti oli - ja on, olen nähnyt sen harvoin 2000-luvullakin - peruja 1970-luvun maailmanpoliittisesta ahdistavuudesta. Olin jo lapsena lukenut sotakirjoista millaista tuhoa atomipommi saa aikaan. Lehdissä ja TV:ssä oli juttuja ydinaseista ja niiden kalistelusta, ehkäpä aikuisetkin niistä puhuivat....