Mane

“Betoni on veden jälkeen eniten käyttämämme materiaali” vaikka betonia emme arjessamme huomaakaan. Victor Kossakovsky dokumenttimediaatio betonin historiasta, käytöstä, merkityksestä on 2020-luvun Koyaanisqatsi, dokumentti, joka näyttää miten asiat ovat eikä yritä selittää niitä.  Dokumentin aluksi näemme droonilla kuvattua otoksia alueelta, jossa kerrostalot ovat romahtaneet, kaivinkoneet keräävät betonia, rautaa, lasia maasta, ja kuorma-autojen armada vie roskaksi, jätteeksi muuttuneen aineen pois, keräävät sen järkän rinteen täytteeksi.  Elokuva siirtyy italialaisen talon pihalle. Iäkäs arkkitehti ohjaa työmiehiä, rakenteilla on kivikehä. Ensin miehet palastelevat kiviä, sitten yltyvässä sateessa latovat niitä kehään, tarkasti kunkin kiven valiten. Tässä vaiheessa on epäselvää,  miten tämä meditatiivinen rakentaminen liittyy aiempaan.  Kolmas tarina: arkeologi kiipeilee ikivanhojen suuren betonimöhkäleiden päälle, ja toinen mies niiden lomassa siivoaa, pitää rauni...

USA vuonna 2008, talous on romahtanut, Floridassa asuntoja tyhjillään. Niitä tyhjentää Miles, kolmekymppinen nuorukainen, joka on jättänyt opinnot ja sukunsa taakseen, kadonnut omasta tahdostaan tekemään hanttihommia. Hän tapaa kuubalaistaustaisen lukiolaisen tytön, joka asuu siskojensa kanssa, ja kun suhde paljastuu, Miles jatkaa pakoaan Brooklyniin, jossa hänen koulukaverinsa on vallannut talon.  Vallatussa talossa Miles asuu yhdessä kehyskauppiaskaverinsa, elokuvasta väitöskirjaa tekevän nuoren naisen ja toisen maalariudesta unelmoivan nuoren naisen kanssa. Samaan aikaan Milesin isän suhde Milesin äitipuoleen horjuu, samoin Milesin isä kirjakustantamo. Milesin äiti hylkäsin Milesin ja miehensä aikoja sitten, muutti Kaliforniaan, ja on nyt tekemässä paluuta Broadwaylle.  Kirja kertoo näitä ihmisistä, punoo heidän elämänsä ja muistonsa yhteen. Elämät riippuvat taloudellisista rakenteista, jotka heittelevät ihmisiä heidän tahtomattaan. Kirjallisuus on katoamassa internetin syö...

Tapani Tukiaisen 14. kirjaa kertoo hänen kokemuksistaan teininä suomalaisella öljytankkerilla ja aikuisena merimiespappina Savonnassa Italiassa. Kertomukset liittyvät yhteen jonkinlaisen merirakkauden kautta, joskin merimies pappiuteen taisi vaikuttaa enemmän rakkaus Italiaan ja yleinen kaukokaipuu.  Tukiainen on käsitellyt elämäänsä (sairaalapappina, pyhiinvaeltajana) aiemmissa kirjoissaan. Hän on niissä viitannut työhönsä merimieskirkon pappina, mutta ei ole aiemmin muistaakseni kertonut Savonnassa viettämästään ajasta tarkemmin.  Kirjja kertoo hauskasti ja muistia kunnioittavasti (eli ei yritä keksiä asioita, joita ei lainkaan muista) Tukiaisen kommelluksista Savonnassa. Hän ajaa autolla sataman portille, mutta ei pääse sisään ennen kuin kunniakonsuli kirjoittaa hänelle todistuksen. Laivaan päästyään hän antaa merimiehille lehtiä ja kirjoja, ja samalla kirjaa omaa muistikirjaansa tarvittavat tilastotiedot laivojen saapumisista.  Aina välillä Tukiainen saa vieraita...

Paavi kuolee, tarvitaan uusi paavi. Konklaavi pystyyn, arkkipiispat paikalle, ja dekaani sitä johtamaan. Alkaa juonittelu: uudistusmieliset haluavat jatkaa kuolleen paavin viitoittamalla tiellä, konservatiivit haluavat perua uudistukset ja erityisesti estää afrikkalaisen paavin valinnan vaikka tämä onkin homofoobikko.  Konklaavia johtaa dekaani Lawrence, jonka vastuulle jää selvittää koko sotku. Monet haluaisivat hänestä paavin, hän itse ei paaviksi halua, vastuu tuntuu painavan muutoinkin eikä rukous suju. Hän joutuu eri ryhmien juonittelun keskelle, saa tiedokseen huhuja, ja vähitellen mysteeri syvenee. Onko joku juoninut edellisen paavin kanssa? Onko paavilta jäänyt jälkeen jotakuta raskauttavia dokumentteja?  On myös räjähdys, on sukupuolten moninaisuutta ja aviottomia lapsia. Melkoinen sotku.  Elokuva on kuvattu tarkasti. Lawrences tuskaiset kasvot, harkittu olemus tulevat tutuiksi, samoin muiden iäkkäiden miesten. Vaatteet ovat komeet, kulissit myös. Jännitystä rake...

Elokuvan alussa pitkään leskenä ollut Mahim herää ystävänsä soittoon, valittaa liian aikaisesta soitosta, nousee ylös, kastelee puutarhansa ja lähtee ostamaan ruokaa ystävilleen, jotka ovat tulossa illallisella. Illallisella ystävä kertoo tarinan, jossa hän tapaa taksikuskin. Mahim päättää, että 30 vuoden leskeyden jälkeen 70-vuotiaallakin on oikeus onneen, rakkauteen. Mahim lähtee kaupungille, kaikki on muuttunut, siveyspoliisi vahtii, säännöt ovat tarkat. Hän tapaa Faramarzin, taksikuskin, ja pyytä tätä viemään Mahimin kotiin. Faramarz on myös ollut kymmeniä vuosia yksin, ja Mahimin viettely onnistuu. Koska aikaa ei ole tuhlattavaksi, Mahim ja Faramarz kertovat toisilleen elämästään, rakastuvat, juovat viiniä, tanssivat - vaikka naapuri kyttää, jotta onko Mahimilla mies kotonaan.  Elokuva kuvaa kauniisti kahden yksinäisen ihmisen kohtaamista, kaikki tapahtuu nopeasti mutta kauniisti, pienessä tilassa Mahimin kotona, muistojen keskellä. Kielletty viini nousee päähän, tanssi kohott...

Viides marraskuuta 2018 kaksi kerrostaloa romahtaa Marseilles’n esikaupungissa. Kahdeksan ihmistä kuolee, kaupunkiin jää tyhjä kolo, sen vieressä romahtamaisillaan ole rötisköjä.  Elokuva alkaa dokumenttikuvilla talojen romahduksessa ja sitä seuranneista mielenosoituksista. Sitten pääsemme mukaan kuoroharjoituksiin, jossa nuorehko Alice ohjaa amatöörejä. Hänen kihlattunsa seuraa sivusta, tulee häädetyksi ulos. Seuraavassa kohtauksessa Alice esitellään lounaalla Rosalle, kihlatun äidille ja muille sukulaisille.  Alicen isä Henrii, jonka Alice on isän liiallisen työteon vuoksi jättänyt, ilmestyy paikalle. Rosa ja Henri tutustutuvat sattumalta Alicen kuoroteoksen harjoituksista ja suvut alkavat kietoutua yhteenä. Mukana on Rosa veli, yksi kaupungin viimeisistä kommunisteista ja koko joukko armenialaisia. Rosan perhe on näet armenialaista sukujuurta, ja tätä kautta elokuvaan tulee mukaan diaspora, kaipuu sinne jonnekin.  Elokuvassa on diasporan lisäksi muitakin poliittisia/yh...

Auli Viitala kertoo kirjansa aluksi toistavansa samaa sepitettä elämästään, kirjoittavansa työväenluokasta ja syrjäytymisestä keskiluokalle, hyvinvoiville, jotka sitten jostain kumman syyllisyysyystä pitävät Viitalan kirjoituksista. Viitala kirjoittaa kirjassaan oman elämänsä tarinan useasta näkökulmasta: äitinsä, veljensä ainakin. Tarina on hänen monista kolumneistaan tuttu: Viitalan vasemmistolaiset opettajavanhemmat iskostivat häneen keskiluokan eetoksen, ja niin Viitala eteni lukion kautta yliopistoon, naimisiin, sai lapsen ja omistusasunnon. Sitten koitti sairastuminen, ero, ja suora pudotus keskiluokasta köyhyyteen.  Vaan vaikka Viitala on köyhä, eläkkeellä ja syrjäytynyt, hän ei pysty samaistumaan työväenluokkaan. Hänen vanhemmiltaan perimänsä tapa puhua, ajatella, arvostaa asioita on keskiluokkainen, hän ei pysty edes kunnolla keskustelemaan vuokratalonsa muun asujaimiston kanssa paljastamatta itseään.  Köyhien tapaan Viitala on kiinnostunut rahasta. Sitä kun ei ole, j...

Toni Paloheimo kirja Voikukka ja kaleidoskooppi koostuu noin 200 sirpaleesta, jotka ovat korkeintaan sivun mittaisia tekstejä. Lyhyimmät muistuttavat anekdootteja, pisimmät hahmotelmia pidemmiksi esseiksi. Sirpaleet on numeroitu ja ne viittaavat toisiinsa. Kirja ei ole tarkoitettu välttämättä luettavaksi kannesta kanteen, alusta loppuun, vaan sen voi lukea viittausten mukaisesti lukemattomin tavoin. Itse luin sen alusta loppuun ja sen jälkeen sieltä täältä. Koska tekstit eivät muodosta juonta, kumpikin tapa oli yhtä hyvä. Paloheimo pohtii kirjassaan oman elämänsä kautta laajoja kysymyksi. Keskeisiä teemoja ovat alati paheneva ympäristökriisi, ylenmääräinen kuluttaminen ja yli varojen elämäni ja näiden syynä tai seurauksena yksinäisyys, yhteisöllisyyden katoaminen, vieraantuminen luonnosta. Paloheimon kieli on selvästi saanut vaikutteita Esa Saariselta, jota hän kirjassaan lainaakin.Tämä johtaa välillä hieman ontuviin metaforiin, mutta ne ovat persoonallisia ja tukevat kirjan argumentte...

  On aika vuosittaisin tilattujen lehtien katsauksen. 1. Niin&Näin 2. Tuli ja savu 3. Elonkehä 4. Voima 5. New York review of Books 6. Harvard business review 7. MIT Technology review 8. Paris Review, 9. MIT Sloan Management Review 10. Opettaja 11. Kauppapolitiikka 12. Mikrobitti 13. Tietoviikko 14. Raitio 15. Nuori Voima 16. Tiede ja Edistys ja nettitilauksina 17. Helsingin sanomat 18. The Guardian 19. New York Times Ennen tuli useampia, joten hieman on meihinkin vaikuttanut digitalisaatio.

Millaistea on nuorten, abiturienttien, elämä Helsingissä nykyisin? Miten he viettävät aikaansa, mistä he puhuvat? Kirjallisuus kertoo.  Eino Taina, 23-vuotias filosofian opiskelija Helsingin yliopistosta, on kirjoittanut kirjan, jossa nuori abipoika elää ylioppilaskoekevättään. Elämässä on mukana Selma, nuori omassa asunnossaan elävä tyttö, joka lohduttaa poikaa. Tyttöystävä Milena katoilee, ei vastaa viesteihin, mutta on suloinen. Elämään ilmestyy myös muutaman vuoden vanhempi Riffa, työtön haaveilija.  Abi elää perheensä (isoveli, pikkusisko, kirjailijaäiti, graafikkoisä) Käpylässä. Aika kuluu koulussa, koulun jälkeen kahviloissa ja erityisesti Hakki-baarissa Töölössä. Ratikalla matkustaminen on tärkeää, siellä tapaa erityisiä ihmisiä.  Päivät kuluvat loputtomissa keskusteluissa elokuvista, sarjoista, meemeistä. Toisinaan abi intoutuu esitelmöimään filosofiasta, ja kerronta pysähtyy moniksi sivuiksi. Lukija saa perustiedot Kantista ja Descartesista ja ontologiasta....

Joonas Konstig - joka pukeutui huonosti ja huomiotaherättävästi ja käyttäytyi “oma-iteseni”-tyyliin nuorena - vietti vuoden pukeutuen hyvin ja opetellen olemaan herrasmies. Tästä kokemuksesta hän kirjoitti kirjan Vuosi herrasmiehenä. Herrasmiehiys jäi päälle, ja Konstig on lukenut lukemattomia käytösoppaita viidellä kielellä. Uudessa kirjassaan hän kertoo näkemyksensä hyvästä käytöksestä: mitä se on ja miksi se on tärkeää.  Kirja on aarreaitta. Sitä voi käyttää monella tapaa. Ensinnäkin siitä saa hyvä käsityksen hyväsät käytöksestä, sen historiasta 1200-luvulta nykypäivään (miksi ritarit ryhtyivät kunnioittamaan naisia ja miksi sen vuoksi yhä etiketissä naiset menevät miesten edelle; miten kännykkä on muuttanut tapaamme olla yhdessä, jne). Kirja auttaa myös käytännöllisissä asioissa (miten pukeuta mihinkin tilaisuuteen, miten illallisella ja juhlissa on tapana käyttäytyä, ja miten small talk sujuu vaikka ujostuttaisikin). Kirjan viimeinen osa kertoo mitkä ovat hyväkäytöksisen hyvee...

Bhutanin kuningas päätti loupua vallastaan ja järjestää vaalit seuraajansa valitsemiseksi vuonna 2006. Koska Bhutanin kansalaiset eivät tienneet mitä vaalit tarkoittavat, maassa järjestettiin muka-vaalit ennen varsinaisia. Munkista ja aseesta kertovat elokuva tapahtuu muka-vaalien aikana.  Elokuvassa on kaksi toisiinsa vähitellen kietoutuvaa tarinaa. Toisessa lama (iso uskonnollinen pomo) pyytää oppilastaan hankkimaan aseen, koska asiat on selvitettävä. Munkki tekee työtä käskettyä ja löytää lähistön kylästä vanhuksen, jolla on USA:n sisällissodan aikainen kivääri. Saman kiväärin kannoilla on myös amerikkalainen asekeräilijä ja hänen oppaansa, ja heidän kannoillaan poliisi. Juoni on osin arvattavissa, mutta loppussa asioiden selvittäminen kyllä yllättää katsojan. Lama, vanha mies, osoittautuu varsin viisaaksi.  Elokuva kommentoi kiinnostavasti Bhutanin kehitystä, uusien käsitteiden (vaalit, “miksi me sellaiset tarvitsemme, meillä on jo kuningas”), onnellisuutta muuttuvassa maa...

Roihuvuoren Rion kirjallisessa salongissa Terhi Törmälehto kertoi, että hänen kirjansa syntyvät syvästä kiinnostuksesta johonkin aiheeseen ja että hän itsekin ihmettelee miksi hän tutkimansa tiedon haluaa välittää romaanina eikä vaikkapa esseenä.  Onneksi hän haluaa kirjoittaa romaaneita, koska romaanin kautta on sekä mahdollista kertoa ihmisistä, ihmisten kautta, että myös tavoittaa suurempi lukijakunta kuin esseen. Törmälehdon aiheet ansaitsevat laajan lukijakunnun.  Tällä kertaa aiheena on uskonnollisuus, uskossa oleminen ja erityisesti kristillinen sionismi, Israelin ja juutalaisuuden järkkymätön tukeminen, joka kumpuaa vanhan testamentin teksteistä. Aihe oli minulle uusi, en ollut tiennyt, että Suomessakin on herätysliikkeisiin kuuluvia ihmisiä, jotka tukevat rahallisesti kehitysmaista Israeliin muuttavia juutalaisia, käyvät työleireillä Israelissa ja jopa miehitetyillä alueilla.  Kirjan kertoaa kahdesta uskovaisesta naisesta. Anu on saksanopettaja, jotka matkaa loma...

Pasilan 50-vuotisjuhlissa sai ensiesityksensä Anu Pennasen kokeellinen lyhytelokuva Itä-Pasila. Sitä kuvataan seuraavasti: ““Anu Pennasen kokeellinen dokumenttielokuva Itä-Pasila (2024, 36′), kuvaa 1970-luvulla rakennettua asuinaluetta, sen brutalistista arkkitehtuuria, utopistista menneisyyttä ja monitasoista nykypäivää. Elokuva perustuu keskusteluihin eri sukupolvia ja taustoja edustavien itä-pasilalaisten kanssa, sekä yhteistyössä nuorten asukkaiden kanssa toteutettuihin videotyöpajoihin.”” Elokuva on todella hieno. Sen taustalla soi Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia, joka antaa rytmin leikkaukselle ja myös tunnelman elokuvaa. Elokuvassa ei ole puhetta vaan Itä-Pasilaa ja siellä viettämäänsä nuoruutta kuvailevien ihmisten puheet ovat tekteinä kuvien päällä. Kuvien, koska kamera ei liiku, jokainen kohtaus on kuin maalaus, pääosassa Itä-Pasila, ja johon ihmiset saapuvat sivusta.  Elokuvan juoni kasvaa vähitellen nuorten kokemuksien muisteluista. Loppuosassa nuoret tapaavat paikalli...

Luin: vanhemman äkillinen sairastuminen lapsen ollessa nuori voi aiheuttaa luulotaudin. Isäni sai ensimmäsen sydänkohtauksensa, kun olin 9-vuotias. Muistan äitini hädän, pakenin sitä punaisen nojatuolin alle, en ymmärtänyt mistä oli kyse, eteisessä oli pimeää. Onneksi isä selvisi, mutta oli sen jälkeen sairas, aina vain sairaampi vaikka elikin kohtauksien, sydänpysähdysten, leikkausten läpi vielä 23 vuotta. Sain viimeiset neuvot saksan ylioppilaskokeeseen TAYS:n sydänpoliklinikalla. Ja laudaturin! Luulotauti pesiytyi minuun, nuorempana se jossain syvällä kasvoi, teki minusta varovaisen syömisen suhteen, kasvisyöjän, ja statiinien syöjän heti kun ne keksitttiin, jo 30-vuotiaana, sitäkin ennen aina tuoteselosteista tyyydyttyneen rasvan määrän tarkistavan.  Nyt, kohta 10 vuotta vanhempana kuin isäni tuolloin, luulotauti on kasvanut aikuiseksi. Kun johonkin kolottaa, kuten aina ja toisinaan tekee, pelkään pahinta, uskon, että syöpä on minut saavuttanut, verisuoneni ovat tukossa, ehkä k...

Asetelma: tulevaisuus, aika jolloin teköäly ja robotiikka pystyvät rakentamaan aidon oloisia kumppaneita, jotka voidaan opettaa ja kouluttaa juuri kunkin asiakkaan fantasioiden ja toiveiden mukaan. Pääosassa kumppanit Sue ja Penelope, heidän omistajansa Oscar, kehittäjänsä Nora ja mies, joka pääsee viettämään aikaa, yötä Penelopen kanssa samalla kuin hänen vaimonsa ja Oscar, ehkä, viettävät aikaa Suen kanssa.  Mies ei haluakaan seksi, ei vaikka Penelope sitä tarjoaa, viettelee, kuten on hänelle ohjelmoitu. He viettävät yön, aamun, ja päivän keskustellen. Me kuulemme vain Penelopen, miehen puhe ei ole meille tarjolla, on kuin kuulisimme puolet, Teams-kokouksen, jossa osallistujille on kuulokkeet. Saamme siis täydentää, keksiä kysymykset Penelopen vastauksiin.  Vastaukset ovat pitkiä, perusteellisia, ja vähitellen Oscarin ja Noran, ja hiedän rakentamiensa seuralaisten suhteet, historia, intohimot paljastuvat. Välillä Penelope, itseään synteettiseksi kutsuva, kertoo Oscarilla, or...

Kirjan tarina etenee kolmena. Tavanomaisessa kerronnassa, kertojen äänellä ja nykyhetkessä, seuraamme kuinka Mai etsii kadonnut miestään Ellisiä, jonka tarinaa seuraamme hänen oman itsensä ensimmäisessä persoonassa kertomana. Myöhemmin mukaan liittyy Nova, Ellisin lapsuuden kaveri ja entinen rakastettu, ja hänen äänensä saamme toisessa persoonassa.  Tarina kietoutuvat toisiinsa. Ellis lähtee lapsuudenystävänsä Maxin kanssa huimaustaan hoitamaan päivystykseen eikä palaa. Mai, ja heidän pienet lapsensa, hätääntyvät, etsivät, ja sitten Nova ilmestyy Mai ovelle, ja he lähtevät lentokenttähotelliin, josta Ellisiä ja Maxia ei löydy, matka jatkuu keuhkoparantolaan, jossa Ellis, Max ja Nova viettivät lapsina kesiään leireillä, joilla tapahtui jotain, lasten traumat postavaa ja ehkä heidät rikkovaa, oliko se tutkimusta.  Kirjan tarina paljastuu pienissä erissä, kukaan ei ole luotettava, Main ehkä eniten, mutta hän ei tiedä mitä Ellisille ja muille on tapahtunut, ei vaikka on ollut pari...

 Parasta tässä keski-ikäisyydessä (56v) on vähitellen karttuva lukeneisuus, jonkinlainen kokonaisuuksien helppoa ymmärtäminen, olennaisen näkeminen vaivatta, ja oppimisen helppous, kun uuden voi sijoittaa aiempiin kokemuksiin ja lukeneisuuteen. Jokainen tehty työ, luettu kirja ja artikkeli tuntuvat lisäävän ymmärrystä ja osaamista entistä nopeammin.  Ja henkiset kyvyt ovat samalla tasolla kuin nuorena. Fyysisesti en kyllä vuoden 2005 MIT-opiskelujeni määrään enää pystyisi, eikä olisi helppoa riittävää motivaatiotakaan saavuttaa.  Onkohan ystäväni Kumarin tekemämme ennätys kursseja per lukukausi jo rikottu? Tuskin, koska opieskelijoiden itsemurhien estokomitea varmaan on yhä valppaana. Ennätys muuten on 81 opintoyksikköä lukukaudessa  (normaali masters-tutkinro on 66 neljässä lukukaudessa). Saimme luvan koittaa rajojamme 81 asti, sen enempään meille ei komitea antanut  lupaa.  Tällä kaikella on kääntöpuolensa, eritysesti konsultoinnissa: töihin ei saa kulum...

Miika Nousiainen päättää juosta 50-vuotiaiden 400 metrin Suomen ennätyksen, lopettaa työnsä kirjailijana ja Tv-sarjojen käsikirjoittajana, ja alkaa harjoitella. Tavoite on Göteborgin kisoissa 2024.  Nousiainen treenaa ja kirjoittaa kuin Hotakainen steroideilla. Hänhän on tunnetusti hauska mies eikä hän jätä käyttämättä yhtään tilaisuutta assosioida nokkelasti. Tilaisuuksia riittää: joillakin sivuilla jokaisen kappaleen lopussa on pieni vitsi, nokkeluus, ja yleensä vielä sellainen, että se on mainostelkkarista tuttu, koska liian vaikea nokkeluus ei myy.  Ei naurattanut sitten yhtään, säälitti pikemminkin. Kirja on myös hyvin sekava. On kuin sitä ei olisi kustannustoimitettu laisinkaan. Nousiainen kirjoittaa ajan hermolla, kommentoi kaikkea presidentinvaaleista maailmanpolitiikkaan ja vaatimattumuuskehuskelee omilla saavutuksillaan. Ehkäpä hänellä on ollut jokin sivumäärä tavoitteena? Tavoite pyhittää keinot!  Kirjassa on loputtomasti mainintoja siitä, että kirjailijan ja u...

Joel Haahtelan romaanit vaikuttavat pieniltä, mutta niissä on aina suuren romaanin verran kertomuksia, viisauttta ja elämän ymmärrystä. Kertomus vaikuttaa aluksi mitättömältä, moneen kertaan kerrotulta, mutta kirjan lopussa lukija ymmärtää lukeneensa jotain ainutlaatuista ja hienoa.  Tällä kertaa kertomus on seuraava: suomalainen nuorukainen tapaa vuonna 1996 Prahassa bosnialaisen Marijan. Seuraa kaksi viikkoa onnea hotellihuoneessa kunnes Marija sanoo käyvänsä kaupassa, mutta ei palaa. Nuorukainen on hädissään, etsii Marijaa ympäri kaupunkia, mutta joutuu palaamaan kotiinsa. Hän palaa Prahaan vielä kerran, tuloksetta. Tästä nuorukainen kirjoittaa kirjan. Aikaa kuluu. 25 vuoden kuluttua jo keski-ikäistynyt tapaa Marijan Triestessä yöjunaa odottaessaan. He matkaavat yhdessä Roomaan, jossa Marija (nyt taidehistorian professori) tutkii 1300-luvulla maalattua teosta, nuorukainen kirjoittaa seuraavaa romaaniaan.  He käyvät kävelyllä, katsomassa taideteoksia, ajavat autolla maaseudu...